Puuttuva elementti

Olen naureskellut, että minut olisi helppoa puhua ympäri uskomaan jälleensyntymiin. Reagoin niin voimakkaasti meren kohtaamiseen, että minun olisi mutkatonta uskoa eläneeni joskus merellisessä ympäristössä. En tarkoita merenrantakaupunkia, vaan tarkoitan saarta tai pikemminkin luotoa, jolla meri on todella kirjaimellisesti lähellä. Aallot, vettä sekoittava tuuli, meren haju ja veden värit herättävät minussa vahvoja tunteita, jopa esimerkiksi videokuvan kautta aistittuina. En tiedä, miksi. Ehkä sisämaan lapsi vain häkeltyy kaikesta siitä veden paljoudesta ja äärettömästä voimasta, mikä meren valtavuudessa piilee. Mutta jotakin outoa tunteissani on. Tuttua? Kenties, sillä yksi päällimmäisistä tunteista on jonkinlainen haikeus. Aivan kuin kaipaisin aaltoja, vettä, kiviä, meren ääniä.

Vuosia sitten minulle kerrottiin erään ihmisen oivalluksesta. Hän oli tajunnut, että monet suot näyttävät ainakin maallikon eli ei-biologin silmissä samalta kuin ennen ihmisen kaikkialle tunkeutuvaa teollista ja tuhoavaa toimintaa. Vetinen suo ei päällisin puolin tarkasteltuna poikkea paljoakaan suosta, joka seisoi – kenties samalla paikalla – sata vuotta sitten. Jos suota ei ole ojitettu tai ojitus on epäonnistunut (tai ”epäonnistunut”), maisemasta voi olla vaikeaa huomata ihmisen käden ja koneiden jälkiä. Muuttunut ilmasto ei nopealla silmäyksellä paljastu, eivätkä aikoja sitten umpeen kasvaneet ojatkaan erotu selvästi. Monilla soilla ei näe rakennuksia. Niitä ei ole joko ollutkaan tai ne ovat romahtaneet ja kadonneet turpeen ja kasvien joukkoon.

Merelläkään ei näe ihmisen jälkiä, ellei horisontissa ole taloja tai tehtaita eikä lähistöllä ole majakoita, veneitä tai muita ihmisen rakennelmia tai laitteita.

Olen pohtinut, miksi metsä on minulle nimenomaan turvapaikka. Sain johtolangan, kun ymmärsin, miten minä-kertoja palaa pieneksi ihmiseksi eräässä tekstissäni. Kirjoitan tekstissä hyvän emännän helmoista, joissa kertoja liikkuu. Hän käpertyy äidin vällyjen alle ja liikkuu iloisin mielin lehväkaton alla. Hän on kotona, huolia vailla. Kertoja kelpaa ja kokee näin hyväksyntää.

Tajusin, että kyse on perusturvallisuudesta.

Kun pienen ihmisen perusturvallisuus horjuu, hänelle jää pitkäaikainen kokemus turvattomuudesta. Trauma voi oireilla ahdistuksena, jolle on vaikea antaa edes nimeä. Jos lapsi jää yksin jonkin pelottavan asian kanssa, hänen yksinäisyytensä voi kasvaa murskaaviin mittasuhteisiin. Kukaan ei kerro, että paha menee pois eikä kukaan lupaa turvaa saati lunasta tuota lupausta. Turvattomuus kasvaa kiinni lapseen, uhkaava asia tulee kuin osaksi häntä.

Minulle metsä on turvapaikka. Olen usein miettinyt, mikä on se asia, joka luo turvan tunteen metsässä. Lopulta hoksasin, että olin kysynyt väärin. Pitääkin kysyä, mitä puuttuu.

Nyt käsitän, että metsästä puuttuu tietty elementti. Sieltä puuttuu ihminen. Minä olen turvassa metsässä – kunnes kuulen ihmisten tai heidän koneidensa ääniä saati näen ihmisiä.

Jos metsä ymmärretään rajana, ajatus kirkastuu: Metsän puolella ei olla ihmisen piirissä, ”pihapiirissä”. Metsässä ollaan mailla, jotka eivät kuulu ihmiselle.

Avoimella merellä ihmisen poissaolo korostuu. Metsässä ihmisen jäljet näkyvät hakkuina, teinä ja monina muina asioina. Kuitenkin yksittäisissä kivissä, kallioissa, lähteissä, kasveissa ja monessa muussa inhimillinen elementti on poissa ja puuttuva. Niitä katsoessani koen olevani turvassa, kotona.

Ehkäpä tuossa oli avainsana: siksi koen haikeutta ja tunnen jotakin, mikä muistuttaa koti-ikävää, kun katson merta. Kenties näen meriveden lapsivetenä, jossa saan kellua ja kokea täydellistä turvaa.

Ihmisen mieli on tehokas. Se pystyy sulkemaan pois meluisan joukon Tallinnaan matkaavia ihmisiä. Se pystyy häivyttämään modernin laivan. Yhtälailla se pystyy taikomaan minulle tunteen kodista tai kohdusta. Se saa minut luulemaan, että melkein seison kalliolla enkä teräksellä ja muovilla. Luulen aistivani airot käsissäni ja kuulevani ääniä, joita ei ole olemassakaan.

Kun painan poskeni kosteaa kiveä vasten jonkin hakkuuaukon reunalla, pelkkä silmien sulkeminen vie minut toiseen maailmaan: menen kiven ja metsän syliin ja muutun pieneksi ihmiseksi.

Teksti on muokattu 27.12.2016 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvat omiani.