Luonnonvoimaa

Muutama päivä sitten kuuntelin folkloristi Liisa Kasken luentoa (linkki tallenteeseen, Facebook). Hän kertoi, että nykyinen suhteemme metsään on kovin erilainen kuin aiemmin. Asia tuli esille hieman ”sivulauseessa”, joten ymmärrettävästi hän ei määritellyt tarkempaa ajankohtaa vertailulle. Idea kuitenkin oli, että metsään ei todellakaan menty rentoutumaan.

Se, mikä jäi minua pohdituttamaan, oli Kasken terävänäköinen huomio: jos metsään mentiin turvaan, oli hätä iso. Nykyisin menemme tuulettamaan päätä puistoon työpäivän jälkeen ja hölkkäämään kansallispuistoon viikonloppuna, jotta arjen kiireet unohtuisivat. Pakenemme paineita metsään, puiden lähelle.

Aiemmin metsään paettiin muista syistä. Sinne piilouduttiin, kuten Kaski kertoi, vainoajilta ja taudeilta.

Olen pohtinut, onko tulevan kokoelman nimi ja koko asetelma pöhkö: metsään mennään turvaan, nauttimaan hyväksynnästä, pysähtymään. Metsä vastaa lausumattomaan kutsuun.

Toki teksteissä myös palvotaan ja surraan sekä paljon muuta. Mutta entä tuo lohduttautuminen? Onko se hieman kummallista, eihän metsä mikään terapialaitos voi olla.

Minulle luonto on lohduttaja. Siellä, niin kutsutussa luontoympäristössä, muistan, että aina on toivoa. Se antaa mittasuhteita, vaikka onkin klisee, että murheet kutistuvat tähtitaivaan alla. Minulle luonnon elementit tuovat lohtua siksi(kin), että ne muistuttavat, etteivät ihmisten pahat teot ole välttämättä niin lopullisia ja tuhovoimaltaan totaalisia kuin joskus tuntuu. Olen itsekin kokenut väkivaltaa ja tiedän, miten ihminen menee rikki. Olen katsonut suurta kivilohkaretta, joka on murtunut pienemmiksi paloiksi. Ymmärrän, että voimaa on monenlaista. Silti tai juuri tämän takia näen kivet, puut, purot, järvet ynnä muut muistutuksina siitä, että luonnollakin on voimansa. Luonnonvoima on niin hajottavaa kuin korjaavaakin.

Vaikka ihminen olisi kuivattanut järven tai raivannut metsältä kokonaisen asuinalueen, jotkin – sanottakoon nyt – reliikit jäävät muistuttamaan. Kuivatusta järvestä jäävät rantakivet pellon reunaan töröttämään; entisestä kangasmetsästä muistuttavat orapihlaja-aidan alla sinnittelevät mustikanvarvut. Talvikkien lehdet ovat valmiina nekin – palaamaan, asumaan jälleen omassa metsässään. Kunhan ihmisten asumukset katoavat tai metsän annetaan palata pihoille.

Silloinkin kun näennäisesti kaikki on tuhottu, jotakin jää jäljelle. Toivo, sanoisi joku. Minä sanon, että tähdet, kivet, vesipisarat. Väkivalloin rikotustakin nousee jotakin. Siitä muistuttaa kallioimarre, joka koristelee murtunutta siirtolohkaretta. Puut kasvavat, vaikka niitä ympäröi saasta. Vesi löytää väylänsä jopa metsäkoneen jäljistä, ruoho vihertyy tänäkin keväänä ja horsmat kukkivat pian.

Me voimme painaa kasvomme suuren kiven kylkeen ja pyytää lohtua, puron pisarat tarjoutuvat käsiimme kyynelten pesuvedeksi. Talousmetsässäkin puut ovat veljiämme ja siskojamme.

Aloin ideoida runoa, joka kertoisi entisestä koskesta. Siitä olisivat muistoina veden syömät jäljet kivissä. Kolot ja onkalot kertoisivat lukemattomista kaloista, sudenkorentojen toukista ja myriadeista muista olennoista, joiden koti koski oli. Uurteet muistuttaisivat vedestä, lumesta ja jäästä; pyörteiden läpi siivilöityneestä auringonvalosta.

Teksti on muokattu 15.6.2018 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvalähde: Pixabay.

One Reply to “Luonnonvoimaa”

Kommentit on suljettu.