Pitäisikö kaikkien mennä metsään?

Vuosia sitten eräänä elokuisena aamuna selasin Instagramin kuvavirtaa odottaessani puolisoni heräämistä. Olin klikannut satunnaista aihetunnistetta ja päädyin minulle täysin tuntemattoman henkilön profiiliin. Aloin silmäillä hänen postauksiaan ja peiton alla maaten, hieman unenpöpperössä skrollasin ja skrollasin.

Olen innokkaasti kannustanut ihmistovereitani menemään metsään, ja tähän ajatukseen nojaten olen kirjoittanut muun muassa seuraavaa:

Ehkä ihminen heräisi
vapautuisikin unesta
mieli vastaisi tutulle
sydän paikalleen palaisi
Tunnistaisi kuuluvaksi
oman itsensä osaksi
järven laulun, puiden soiton – –

..ja niin edelleen. Katkelman konteksti on lyhyesti kuvattuna seuraava: Metsässä käymätön ihminen on ”korvia vailla”, osaton metsän soitosta. Jos hän vain menisi metsään, hän voisi kehoineen liittyä osaksi katkelmassa kuvattua metsän todellisuutta, jolloin ”veri koskena kävisi”.

Mutta. Kuten tekstien kanssa usein käy, tulee niitä huonoja hetkiä. Tässä iski epäilys.

Runon kertoja ei ole selvästikään käyttänyt nykypäivän sosiaalista mediaa ja vilkaissut, mitä Instagramin kuvakkeen takaa löytyy. Jos hän olisi tuon tehnyt, hän saattaisi pohtia, kannattaako todella kaikkia kannustaa menemään metsään. Kuulisiko ruskettavassa suihkussa kylpenyt, kehonsa muovaamiseen kaiken panostanut ihminen ”järven laulun”? Tuntisiko hän ”oman itsensä osaksi” havunneulaset saati hirvikärpäset, vai kaipaisiko hän takaisin sisustusliikkeeseen, rapsuttamaan varovasti rakennekynsillään Gantin tyynynpäällistä?

Tiedän, että profiili ei ole sama kuin ihminen sen takana, mutta se ei ole tässä olennaista. Olennaista on se, mitä kuvavirta edustaa. En saa sitä mielestäni: profiilin itsestään, kodistaan ja ostoksistaan ottamia kuvia. Kun selasin niitä, oli aamuaurinko ikkunan takana. Minä peiton alla, kuvien imuun jääneenä. Selasin ja katsoin muovista maailmaa.

Vielä vuosien jälkeen muistan ristiriidan, joka mielessäni virisi. Monta kysymystä: Kannattaako kaikkia houkutella metsään? Jopa meluamisen ja roskaamisen uhalla? Onko pakko mennä metsään, jos inhoaa hyttysiä ja muurahaisia? Mitä metsästä voi saada itselleen sellainen ihminen, joka kammoaa koko ajatusta skutsiin menemisestä ja jolle moderni kesämökki on eräkämppä?

Kun konttaan kuusen alle, pistän takapuoleni maahan ja käsivarteni polvieni ympäri, olen pakosalla. Tiedän, että kuusi ja sen kumppanit ovat ottaneet vastaan taivaalta ja maaperästä kaikenlaisia kemikaaleja (myös niitä itseruskettavien voiteiden ja suihkeiden ainesosia). Silti puu suojaa minua. Voin piilotella havujen alla, kuin pesässä. On hieman hämärää. Maa tuoksuu. Selän voi painaa runkoa vasten, vaikka oksantynkä pistääkin terävästi lapaluiden väliin. Hengitän. Ei liene yllätys, että tahtoisin muidenkin kokevan tämän.

Mutta. Eivät kaikki halua paeta. He haluavat kuntosalille ottamaan kuvia Instagram-postauksia varten, he haluavat sisustusmessuille ja shoppaamaan, he haluavat uusia tyynynpäällisiä (minäkin aina toisinaan haluan). He nauttivat voiteiden ja pyykkipulverin hajusta (minäkin aina toisinaan), he haluavat juoda ja syödä asioita, joille ei ole vielä edes vakiintuneita suomenkielisiä nimiä.

Mutta. Pitäisikö heidänkin tulla/mennä metsään? Kenties pitäisi, sillä kaikki tuo – muovi, metalli, trendikkäät makupalat – ovat maan antimia. Aivan kirjaimellisesti ja täysin konkreettisesti ne ovat vedestä ja maasta tulleita. Kuten juuri edellisessä tekstissä kirjoitin, kaikki tulee sieltä, mitä nimitämme luonnoksi.

Kasvit, vesi, ilma ja aurinko. Niitä ilman meitä ei ole, ei ole Gantin tyynynpäällisiä. Ei mitään.

Sen vuoksi, että me olemme riiippuvaisia maasta, vedestä ja ilmasta, meidän tulee mennä metsään. Siellä voimme ymmärtää, että olemme pakotettuja suojelemaan Maata, halusimme tai emme. Siksi voin kirjoittaa, että:

– – Kunpa kuulisi jokainen
tuulet korviin kantaisivat
vieraat viestit kuusikoista
oudot äänet kallioilta
kumma laulu kantautuisi
sanat ei kotoista kieltä

Teksti on muokattu 15.9.2015 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay. Tekstiä on inspiroinut Minna Pyykön ohjelmasarjassa kuultu Jenni Haukion haastattelu.