Sehän on mitan mukainen

Jos minulta jotakin teksteistäni kysytään, kysymys on tavallisesti: ”Miksi tuollainen mitta?” Niin sanottu kalevalamitta on nykyisin melko vähän käytetty runomitta, ja usein sen ajatellaan tarkoittavan suunnilleen alkusointuja ja tavuihin vi ja pi päättyviä verbien taivutuksia, joukossa outoja vanhoja sanoja. Tiedäthän: ”aivoni ajattelevi” tai ”alli uikuttapi” ja sitten ihmetellään, mitä kummaa vesilintu runossa tekee.

Harva tietää, miksi -vi-pääte on tarpeen. Suomen kielessä aktiivin indikatiivin preesensin persoonapääte on yksikön kolmannella persoonalla usein vokaalinpidennys: hän ajattelee, alli uikuttaa. Kalevalamitassa säe ei voi päättyä pitkään vokaaliin, joten ratkaisuja on oikeastaan kolme: sijoittaa tällainen verbi muualle kuin säkeen loppuun, käyttää vanhahtavalta kalskahtavaa päätettä tai vaihtaa aikamuotoa.

Eräs toinenkin syy päätteille taitaa olla. Säe rakennetaan 8-tavuiseksi, joskus 9- tai 10-tavuiseksi ja tavujen paino on määrätty. Usein kaksi- ja nelitavuisten sanojen käyttö helpottaa mitan noudattamista ja se tuo runoon tutun laahaavan tai hakkaavan rytmin: ”tam-tam tam-tam..” eli ”vaka vanha väinämöinen” – ”yksin alli uikuttapi”.

Kaiken, mitä haluat oppia ”klassisesta” kalevalamitasta, opit Kalevalaisen Runokielen Seuran sivustolta.

Mutta miksi moinen mitta, miksi haluan sellaista käyttää? Ensinnäkin mitta puhuttelee minua eli se koskettaa minussa jotakin tuttua. Muun muassa mainonnassa käytetään alkusointuja, sillä ne kuulostavat suomen kieleen tottuneen korvassa mukavilta. Hyvin samaan tapaan poljennollinen runomitta resonoi mielessäni.

Tiedekään ei tarkoin tiedä, millaista kalevalamitta oli ennen ajanlaskumme alkua. Parinsadan vuoden takaa tiedetään jo enemmän. Lopullisesti sen sementoi suomalaiseen mieleen ja (kieli)korvaan Elias Lönnrot Kalevala-teoksissaan, mistä mitan nimikin johtuu. Kuten Wikipediassa mainitaan, elävässä elämässä runot, loitsut, laulut, rukoukset ja monet muut eivät tietenkään noudattaneet tarkkoja mittasääntöjä.

Edelleenkin voidaan ajatella, että kalevalamittaa on kahdenlaista: klassista, tarkkoja sääntöjä noudattavaa ja vapaampaa mittaa. Itse noudatan tarkkoja sääntöjä.

Tässä onkin toinen syy sille, miksi mitta kiehtoo minua. Sen tiivistää Tõnu Õnnepalu teoksessaan Lopetuksen enkeli. Kertoja lukee Saigyō Hōshin runoja ja hänessä herää toive ”kirjoittaa itsekin samankaltaisia runoja, tavukaavalla 5-7-5-7-7.” Teksti jatkuu: ”Joskus tiukka, määrätty muoto auttaa ajatusten kasaamisessa, tai sitten se on vain yksinäisten syysiltojen ajanvietettä, kuten lapasen neulominen tarkan mallin mukaan. Neuloa minä en osaa.”

Minä en hallitse kalevalamittaa niin sujuvasti, että se oikeastaan auttaisi ajatusten kasaamisessa. Säännöt tuovat lisähaastetta, mikä pakottaa omaa ajattelua uusille urille. ”Kuinka saan tämän ajatuksen mitan mukaiseksi?” Tavujen kanssa painiminen vaikeuttaa kirjoittamista, ja se tekee puuhasta kiinnostavampaa. (Mainittakoon, että en ole taitava neulojakaan.)

Kolmanneksi: Vanha mitta sopii yhteen runojen sisältöjen kanssa. Tekstini liikkuvat vanhassa ja uudessa, mutta perusta on aina suomalais-ugrilaisessa tai itämerensuomalaisessa uskomusmaailmassa, mikä nimitys nyt lieneekään oikea. Runojen kosmos on sellainen, millaiseksi se kuviteltiin ja nähtiin [jo] kauan sitten: alinen pohjoinen, ylinen etelä; Aurinko elämän äitinä, koivu hänen puunaan ja havupuiden juuret tuonelassa – ja niin edelleen. Tällaisen todellisuuden kertomukset on luontevaa pukea niin kutsutttuun kalevalamittaan:

Sanan voima, lauseen mahti
tuttu poljento tavujen
Runo siitä kirpoaisi
laulu niistä laskeutuisi

Siteerattu teos: Tõnu Õnnepalu (2015 / 2020): Lopetuksen enkeli. Suomentanut Jouko Väisänen. Joensuu: Kirjokansi.
Kirjokansi kustantaa myös Metsä vastasi minulle -kokoelmani.
Kuvalähde: Pixabay.