Ajatuksia tekstin takaa 1/3

Tämä postaus on ensimmäinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja hieman useampi runo esittelyssä.

Ensimmäisenä esittelen runon Eihän metsä meitä varten. Runo on antanut otsikkonsa kirjan yhden osion ”otsakkeeksi”, ja Sanna on laatinut sille kuvitukseksi käpytikan, joka nakuttelee kääpäistä puunrunkoa. Tikka on lehahtanut kuvaan runosta Tolppa turvaksi tikalle. Siitä runosta kerron kenties joskus toiste.

Eihän metsä meitä varten sai alkunsa Riikka Kaihovaaran haastattelusta. Hän oli Kalle Haatasen vieraana, ja ohjelmaa kuunnellessani pohdin metsän ja ihmisen suhdetta.

Runossa virittyy jännite puiden ja niitä tarvitsevan ja käyttävän ihmisen välille. Kuten monissa muissakin teksteissäni, myös tässä personifioin puita ja annan heille kenties melko romanttisenkin roolin: puu odottaa kohtaloaan, penää vielä oikeuttaan olla ja elää – mutta sahalla varustautunut ihminen on päättäväinen.

Tosielämässä ymmärrän, että tarvitsemme puuta. Kuten juuri eräälle toimittajalle totesin, asun itsekin hirsitalossa ja lämmitän sitä puulla. Runojen maailmassa olemme kuitenkin toisenlaisessa maailmassa. Siellä yksittäinen puu voi hieman uhmakkaastikin tai ainakin oman arvonsa tuntien kertoa, ettei hän ole tullut pilkkeeksi pinoihin vaan hänen oma elämänsä on ihan hänen oma elämänsä, josta hän tahtoo tietenkin pitää kiinni. Näin tapahtuu runossa Puiden täysi itseisarvo, joka on julkaistu Kohtuuspamfletissa (Into 2019).

Eihän metsä meitä varten -runossa on eräs sanavalinta, jonka haluan vielä lopuksi nostaa esiin. Kirjoitan: ”Eihän metsä meitä varten / eiväthän puut polvillansa”. Muistan miettineeni paljon sanaa ”polvillansa”. Se on ensinnäkin hieman vanhahtava ja siten kenties kömpelö. Sana kuitenkin soi mielestäni kauniisti säkeen lopussa.

Toisekseen olen rivin kanssa eri mieltä. Puut ovat polvillansa ihmisen ylivallan edessä. Me otamme, jos tahdomme ja sen kyllä teemme. Niistämme metsiä kuin räkää, luottaen siihen, että puuta kyllä piisaa ja metsät kasvavat nopeammin kuin ehdimme niitä niittää.

Päätin jättää runon puut pois polviltansa eli rivi sanoo, etteivät ne ole polvillaan ihmisen edessä. Tässä piilee taka-ajatus. Jonakin päivänä meidän täytyy huomata, että ylivaltamme olikin harhaa: emme me olleetkaan oikeassa! Puut eivät ole täällä vain meitä varten, meidän käytettävissämme. Ne ovat osa isoa systeemiä, jota parhaillaan ajamme yhä pahemmin vikatilaan. Puut ovat kehittyneet ja kasvaneet maapallolla ilman meitä, ilman ihmisiä. He kyllä tietävät paikkansa, ja meidän osaksemme jää lähinnä kiitollisuus. Voimme metsiä käyttää – mekin olemme osa isoa systeemiä – mutta eivät puut täällä seiso olevina, elävinä vain siksi, että ne tai he olisivat olemassa juuri meitä varten.

Metsä vastasi minulle -kokoelmaa voi tilata mm. kustantajan (Kirjokansi) verkkokaupasta.

Artikkelikuva ja kuva puupinosta: Pixabay. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂