Ajatuksia tekstin takaa 2/3

Tämä postaus on toinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja ehkä hieman useampi runo esittelyssä.

Yhtä matkaa yhteen tultu oli präntätty hieman muokattuna versiona hääkutsuihimme. Runo on hyvä esimerkki siitä, kuinka tekstien ainekset ovat usein peräisin omasta elämästäni, eivät vain radio-ohjelmista, kirjoista ja SKVR:n uumenista. Melkein jokaisen Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstin pystyn sijoittamaan tiettyyn paikkaan, ja muistivihkossani lukeekin monen tekstin vieressä jokin tietty paikka: ”mielessä Tuusulan kuuset”, ”Pirhunkierrolla”. Tietenkään asiat eivät siirry havainnostani tai kokemuksestani sellaisinaan runoon, mutta siellä ne kuitenkin mukana ovat.

Kun Sanna kuvitti teosta laatimalla osioille ”otsikkokuvat”, hän käytti aiheina runoissa esiintyviä lintuja. Yhtä matkaa yhteen tultu -osion runossa on käki, joka istuu pieniä lehdenalkuja pukkaavalla oksalla. Luulen, että tuoreet lehdet liittyvät Yhtä matkaa -runoon. Siinä on nimittäin keskiössä kasvu, ja sitä ilmentävät muun muassa nuoret koivuritvat. (Jos sana ’ritva’ on vieras, auttaa Kielitoimiston sanakirja.)

Teksti on kirjoitettu tai ainakin aloitettu vuonna 2013 Pirhunkierrolla. Raapustin rivit kuitille, joka löytyi taskun pohjalta. Käytimme patikointiin kaksi sateista päivää. Nukuimme yön laavulla, minä erittäin huonosti. Patikointi kuitenkin sujui ja Koivusuon vanhat puut, joen ylitys vetolautalla ja monet muut ihanat asiat jäivät mieleen.

Kotiin palattuani huomasin kuitin kadonneen. Muistista kaivelin vihkoon sen, mitä pystyin mieleen palauttamaan. Päiväys sivulla on 3.10.2013.

Tätä tekstiä valmistellessani selasin jälleen vanhoja blogejani ja huomasin kirjoittaneeni keväällä 2016 tästä tekstistä. Kerron kuunnelleeni junamatkalla kaksi Tero Saarisen haastattelua: 

Saarinen puhuu ohjelmissa monista teemoista. Hän puhuu viisaasti muun muassa juurruttamisesta ja maan mausta sekä vanhoista tanssitraditioista. Juurruttaminen, nykyisin taidetaan sanoa ”maadoittaminen”, tuli esille vastauksena mieluiseen palautumispaikkaan. Vanhoista tanssiperinteistä hän puhui vastakohtaisuutena nykyajan kännykkä- ja selfiekulttuurille. Mutta aivan erityisen kauniisti Saarinen pohtii opettajan roolia ja ylipäätään toisen ihmisen tukemista. 

Anu Leppilammen sanoittama ja Jukka Leppilammen säveltämä gospelkappale Rakkaudesta määrittelee rakkautta (muun muassa) tilaksi, jossa ihminen voi elää. Minä kuuntelen sanoituksia niin, että kyseessä on kasvun tila. Leppilammen mielessä on ollut kristillinen Jumala (”Tila, jota luotte / ja jota Jumala luo / tila hänen elää”). Minulle kappaleesta rakentuu huikean hieno määritelmä rakkaudelle: on upea ajatus, että suhteessa toiseen ihmiseen tai toisiin ihmisiin voisi tulla yhä enemmän itsekseen, löytää uutta ja kasvaa.

Saarinen käytti opettamisen ja ohjaamisen kontekstissa sanoja ”kasvaa”, ”kehittyä” ja ”kukkia”. Voiko tätä kauniimmin ilmaista? Jos opettaja saa oppilaansa puhkeamaan loistoon, voi todellakin puhua pedagogiikasta. Aikuiskasvatustieteilijänä ja monessakin roolissa erilaisia porukoita vetäneenä olen pohtinut – tottahan toki – sitä, miten ihminen voisi kasvaa. Mutta että aivan kukkia? Upeaa!

Haluan ajatella, että kasvulla ja rakkaudella on paljon yhteistä. Onnistuneimmillaan parisuhde tai suhdetriangeli tai -verkko tai mikä tahansa perhemuoto on todellakin kasvun tila. Kuten Jukka Leppilampi laulaa Anu Leppilammen sanoja, rakkaus on tila sinun elää, ihmisenä.

Minua on kohdannut suuri rakkaus ja on suuri onni, että saan elää juuri tässä ihmissuhteessa, jossa elän. Olen jotakin tästä yrittänyt tiivistää tekstiin Yhtä matkaa yhteen tultu. Tämän rakkausrunon kertoja kantaa kaikki vanhat murheet – tahallisen kliseisesti – ”roviolle rakkauven” ja polttaa sen tulessa murheet menneet. Syntyy mustaa tuhkaa.

Savolaisena kaskikansan jälkeläisenä miellän tuhkan vahvasti kasvun paikaksi.  Myös Kalevalan ja vanhojen runojemme suuri puu kasvaa poltetusta maasta – vähän liiankin hyvin. Yhtä matkaa -runossa on myös viittaus virpomiseen tai kylvettämiseen, elämää pursuavilla nuorilla vitsoilla tapahtuvaan hoitamiseen, hyvän toivottamiseen tai mihin kaikkeen tapaa onkaan sovellettu.

– – Murheet menneet mustaks tuhkaks
siitä kasvaa koivuvitsat
Oksilla minua virvot: ”Uskoo uutta, toivoo tuoret!”
Ritvoilla minua pyyhin: ”Joka päiväni iloksi!”

Tekstissä on äänessä kertoja, ja hänen kumppaninsa jää äänettömäksi. Hän kyllä ”virpoo” kertojaa, mutta hän ei edes auta kantamaan murheita roviolle, vaan sen tekee kertoja. Kumppani ei sano, mitä rovioon heitetään ja mitä ei. Hän antaa kertojan hoitaa itse omat hommansa. Silti koen, että kertoja ei jää suinkaan yksin. Kumppani on mahdollistaja, jonkinlainen yhteiselämän fasilitoija. Tekstistä välittyy – toivottavasti – pulppuavaa iloa. Tulen voima on uutta luovaa, sen avulla kasvaa virkeä puu, jonka oksilla ruokitaan ihmisen(ä) kasvua. 

Artikkelikuva ja kuvat koivun oksista: Pixabay. Patikointikuva ”kotialbumista”. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂