Jääkaapin näköinen metsä

Kuvittele, että tulet vierailulle ystäväsi uuteen kotiin. Astut keittiöön. Tunnistat tilan keittiöksi muun muassa tiskialtaasta ja ruokapöydästä. Ystäväsi touhuaakin juuri tarjoiluja pöytään. Näet mikroaaltouunin, vedenkeittimen; nurkassa jököttää suuri vaalea kaapin näköinen mööpeli, jonka etupaneelissa palaa kaksi tai kolme pientä vihreää valoa. Kaappi hurisee, huomaat.

Etkö ajattelisikin, että tuo mööpeli on jääkaappi? Se näyttää jääkaapilta, kuulostaakin jääkaapilta. Jos keittiössä hääräävä ystäväsi pyytäisi sinua nostamaan pöytään limsapullon, todennäköisesti lähestyisit juuri tuota hurisevaa mööpeliä. Mutta ystäväsi naurahtaisi hieman ja sanoisi sen olevan vain pahvinen lavaste.

Kuva: Pixabay

Juttu tuli taannoin mieleeni ollessani kävelyllä eräällä pikkutiellä. Katselin ympärilleni: näin ojassa kukkivan rätvänän, auton alle jääneitä sammakoita, nuoria kuusia tien varressa. Olin maalaismaisemassa, puiden ja hakkuuaukkojen keskellä. Pohdin, kuinka moni saattaisi ajatella mielissään, että ”oih luontoa, kaunista, idyllinen maalaistie”. Kuuset näyttävät kuusilta, ne ovat kuusia. Piskuinen haapa on haapa, koivuakin tuossa kasvaa. Eikö tämä ole sitä upeaa suomalaista metsää?

Eräs tuttavani haluaa päästä aina silloin tällöin metsään. Hän valitteli, että se vaatii autokyydin järjestelemisen, eikä hänellä itsellään ole edes ajokorttia saati autoa. Metsään ei pääse julkisilla. Kurtistelin kulmiani kenties aika paljon, sillä hän selitti: Hänelle talousmetsä ei ole metsä. Metsään päästäkseen hänen täytyy mennä vanhojen metsien suojelualueelle tai jonkin kansallispuiston vanhempiin osiin.

Tuttavani ymmärtää ekologiasta huomattavasti enemmän kuin minä. Hän on harrastanut niin biologian opiskelua kuin retkeilyä ja on perillä metsänhoidon menetelmistä ja metsälainsäädännöstä. Minä en tiedä biologiasta enkä metsätaloudesta oikeastaan yhtään mitään. Siksipä minulle kelpaakin tehohoidettu talousmetsä metsäksi, kun haluan mennä puiden ja muiden kasvien seuraan. Tietysti arvostan vanhoja metsiä ja puuvanhuksia, harvinaisiksi käyviä luontotyyppejä ja ojittamattomia soita. Mutta pystyn ihan sujuvasti ulkoilemaan talousmetsässäkin, kun se on vielä pystyssä. Ajattelen, ettei se ole puun itsensä vika, että sattuu kasvamaan talousmetsässä.

Toisinaan silti hämmästelen, kuinka (henkilökohtaisen tilini) Instagram-virrassa hehkutetaan metsäretkiä, ja kuvissa näkyy vain tasaikäistä männikköä. Joskus kuvassa saattaa olla avohakkuun reuna, mutta kuvateksti puhuu luonnon kauneudesta. Sievä usva tai kasteinen heinä on kiinnittänyt kuvaajan huomion – taustalla ammottava aukko ei ole esteettistä elämystä pilannut, päinvastoin mahdollistanut kuvaan sopivan valaistuksen.

Suomea pidetään metsäisenä maana, ja tavallaan se onkin totta. Metsä tarkoittaa metsäalan ammattikielessä metsä- ja kitumaan yhteenlaskettua alaa. (Sitten on vielä huonokasvuisempi, jopa puuton joutomaa.) Luke kertoo, että 23 miljoonaa hehtaaria eli kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsää tai muutoin puustoista maata, esimerkiksi suota. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan ”puuntuotantoon soveltuvaa metsämaata on 20,3 miljoonaa hehtaaria”. Kitumaata eli huonokasvuista metsämaata on saman lähteen mukaan 2,5 miljoonaa hehtaaria. Suojeltuja ja ”rajoitetussa metsätalouskäytössä olevia metsiä” on 2,9 miljoonaa hehtaaria. Se tarkoittaa hieman alle 13 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta. Ministeriön sivuilla kerrotaan myös, että kokonaan ”hakkuiden ulkopuolelle suojeltuja metsiä on 2,2 miljoonaa hehtaaria”.

Monet metsälajit eli eläin-, sieni- ja kasvilajit, jotka tarvitsevat elinympäristökseen metsän, ovat pulassa. Keskeinen syy piilee nykyisessä tavassamme käsitellä ja kasvattaa metsiä. ”Merkittävin syy metsälajien uhanalaisuudelle on metsien talouskäyttö”, kirjoitettiin keväällä 2019 metsäalan verkkolehden jutussa, joka esitteli Punaista kirjaa eli Suomen lajien uhanalaisuus -raporttia. Tasaikäinen puupelto luokitellaan tilastoissa metsäksi, mutta se ei sovellu elinympäristöksi esimerkiksi lahopuuta kaipaaville lajeille. Tehohoidetun ”metsän”, lainausmerkeissä, tarkoitus on tuottaa rahaa, joten sitä toki pyritään hoitamaan niin, että tuotto on hyvä.

Niin sanottu ”hyvin tuottava metsä” on ilo metsänomistajalle mutta valitettavasti tappio useille metsälajeille. Suojelualueet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Vielä vähemmän taitavat auttaa suojavyöhykkeet, tietyn kohteen ympärille jätettävät kaistat, joita ei hakata tai muutoinkaan käsitellä. Toki niiden merkitys voi olla suuri yksittäisten yksilöiden näkökulmasta ja parempi vähän kuin ei mitään, mutta metsäalan sisälläkin niistä käydään debattia.

Pitäisikö metsänhoito sitten tyystin lopettaa? Ei tietenkään. Metsää ja ylipäätään elinympäristöjä voidaan hoitaa monilla tavoilla.

Eri-ikäinen metsänkasvatus parantaa metsälajien elinmahdollisuuksia talousmetsissä, tiivistää Luonnonvarakeskus. Hyvää tekisi kyllä myös ihan vain hakkuiden vähentäminen globaalisti sekä suojelualueiden pinta-alan lisääminen – ainakin monien eläin-, sieni- ja kasvilajien näkökulmasta. Koska luonnon monimuotoisuus hupenee hurjaa vauhtia ja luontotyyppien uhanalaistumista ei ole pysäytetty, tarvitaan virtavesien kunnostusta, suo-ojien tukkimista, niittotalkoita ja useita muita toimia.

Hoitaa saa ja pitää, yhtä lailla metsiä kuin vesiä, ketoja, niittyjä – monenlaisia luontotyyppejä. Maallikkona ajattelen, että hoitamista voi tehdä aktiivisesti ja passiivisesti: muun muassa ennallistamista tarvitaan, mutta joka paikkaan ei ole pakko kajota, vaan voisimme jättää alueita silleen. Esimerkiksi omakotitaloasuja voi kokeilla tätä pienimuotoisesti jättämällä pihasta kulman tai kaksi ”hoitamatta” – perustaa luontopihan.

Monet meistä maallikoista ajattelevat, että metsät kyllä pärjäilevät ainakin Suomessa hyvin. Junan ikkunassa vilisee vihreää, kuntien matkailumainosten kuvissa roikkuu luppoa vai naavaako se on, tutun pururadan ympäröivät puut. Metsäautotietä pääsee helposti marja-apajille, mustikkaa tuli tänäkin vuonna. Koiran kanssa voi käväistä lähimetsikössä ja syyskesällä löytää tatteja sukulaisten mökin nurkalta. Tukkirekat ovat tuttu näky nekin, mutta mediassa rauhoitellaan, että metsää kasvaa enemmän kuin ehdimme hakata.

Jaettu arkinen kokemus on, että melkein missä päin Suomea tahansa pääsee kohtuullisen nopeasti metsään. Puita riittää, sammaltakin on saappaan alle.

Mutta onko kaikki ihan sitä, miltä näyttää? Maallikon on helppo kuvitella, että pururataa ympäröivässä mäntytaimikossa kipittää jos minkälaisia kovakuoriaisia ja lähimetsikkö tarjoaa kodin purevasti tirskuttaville tiaisille. Ja eivätkös sienet osoita, että mökkitontti on ihan erämaata? Se näyttää metsältä, se kuulostaa metsältä. Se sijaitsee siellä, missä voisi metsän kuvitellakin olevan: tuolla ulkona, siellä luonnossa, jossa koiran kanssa kävellään. Junan ikkunasta katsottuna näyttää vihreältä ja vaunun ilmastointi pitää tasaista, hurisevaa ääntä.