Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.