Salon TasausKohtuusPaja, TaKoPaja, piti viikonloppuna webinaaria Polkuja kohtuuteen 3. Päivien ohjelma striimattiin, ja esitykset ovat nähtävissä YouTubessa tallenteina.
Lauantaina kuultiin Päiväsatu. Sen oli kirjoittanut ja esitti ekopsykologi Irma Heiskanen. Satu on kuultavissa tästä. Heiskasen sadussa seikkailee muun muassa viimeinen majava. Kun Heiskanen lukee majavan unesta, kyyneliltä ei voi välttyä. Kuinka kaunis ja julma maailma onkaan, miten paljon mahtuu yhden majavan yhteen kesään. Entä koko elämään? Ja miten surkea ja raaka majavan kohtalo onkaan. Sukunsa viimeisenä hänenkin on aika palata uniaikaan (Heiskanen viitannee Australian alkuperäiskansojen kuvaamaan uniaikaan).
Juuri ennen päiväsatua käydyssä paneelikeskustelussa pohdittiin toisenlajisten olentojen kohtaamista. Tuuli Hirvilammi kertoi tapaamisestaan kovakuoriaisen kanssa kesken suppilovahveroiden poiminnan. Irma Heiskanen kommentoi keskustelua ja kertoi pohtineensa paljon lajien välistä kommunikaatiota – siis hyvin laajassa merkityksessä, kaikenlaisten elollisten olentojen välistä kommunikaatiota. Hän painotti näiden kohtaamisen merkitystä ja totesi, että kohtaamisten myötä toimintamme voisi muuttua.
Keskustelun soljuessa eteenpäin jäin miettimään kohtaamisia. Omassa arjessani tapaan melko paljon muiden lajien joukkoon kuuluvia lähimmäisiäni. Perheessämme on aivan tavallista pelastaa kärpänen ikkunan välistä, kiikuttaa matoja ja hämähäkkejä turvaan ihmisten jaloista, lopettaa kituva lintu – ylipäätään huolehtia muista eläimistä. Samalla tavalla vältän turhan haitan aiheuttamista puille, mutta toki heittelen halkoja uuniin (tätäkin kirjoittaessani lämmitän samalla uunia) ja ostan lautaa. Mutta en astu lumikengillä kuormansa alle taipuneen puun päälle, jos se on vältettävissä.
Kohtaamista on sekin, että mietin sienirihmastoja jalkojeni alla, itiöitä huoneilmassa, mikroskooppisia olentoja hirsiseinän välissä, siiroja kompostorissa. Kiinnitän niihin huomiota, vaikkemme aina kohtaakaan näkyvällä tavalla.
Hanhien muutto on jatkunut jo muutaman päivän. Tänään on pudotuskeli: sade, tihku ja usva pitävät linnut lepäilemässä. Eilen auroja meni hyvällä tuulella muutamia, edellisinä päivinä joitakin per päivä. Kanadan- ja valkoposkihanhia he lienevät.
Kaklatuksen kuuluessa sekä minä että puolisoni pysähdymme. Perunannosto seisahtuu, katse hakee hanhiauraa. Askel jää melkein kesken, kun joku kvaakottaa kaukana. Matkalla huussiin, veden lämmitykseen, kottikärryjä hakemaan – me seisahdumme, kun parven äänet tarttuvat korviimme.
Seuraan lintuja katseellani. Koen aina haikeutta, mutta myös paljon huolta. Syksyinen lähdöntunnelma tietysti koskettaa; samalla kouraisee pelko siitä, kuinka joku parvesta voi haavoittua. Kuolla tai jäädä kitumaan. Suren lintujen osaa. Kuinka julma elämä on, miten raaka voi siipirikon hanhen kuolema olla. Millaista tuskaa kokee kumppaninsa menettänyt hanhi? Mutta miten kauniilta täytyykään tutun niemen näyttää jo kymmenettä matkaa taittavan hanhen silmissä – ja miten jännittävä ensimmäinen muuttomatka nuorelle linnulle on.
Suurten lintujen aurassa on jotakin niin vaikuttavaa, että arkinen touhuaminen pysähtyy väistämättä. Kaklatus tuntuu luissa asti; kuin vaistomaisesti pidättää hengitystä, rinnassa tuntuu pakahduttavalta. Ylitse kiirehtivät linnut eivät ihmistä välttämättä huomaakaan, mutta ihminen seisoo perunapellolla, ottaa hanskan kädestään, pyyhkii poskeaan, hieraisee märän etusormen housunreiteen.
Hyvää matkaa!
Kuvat: Pixabay
PS. Tämä laulu sopii paremmin kevätmuuttoon, mutta on niin upea, että en malta olla linkittämättä: Metsatöllin Veelind.