Ihminen maan päällä

Viedessäni lehtiä kirjaston kirjojenvaihtopisteeseen silmäilen aina, olisiko hyllyssä jotakin kiinnostavaa. Tällä kertaa jotenkin ”70-luvun oloinen” pieni kirja kiinnitti huomioni nimellään: Ihminen maan päällä. Kirja avautui aukeamalta, jossa puhutaan pikku kaunokille. Kertoja kuvailee runossa, kuinka kukka voidaan tallata, mutta se nousee yhä uudelleen pystyyn. Runo etenee paratiisin kuvaukseen: raamatullisin kääntein kerrotaan, kuinka ”kukat, eläimet ja ihmiset nukkuivat saman katon alla”. Runo päättyy kiehtovalla ja todella tyylikkäällä tavalla. Viimeiset rivit ovat: ”Vain vaatimaton tervehdys kukkasille / Barbrolta”.

Tässä vaiheessa olin jo häkeltynyt. Kuka kumma keskustelee kukkien kanssa ja kirjoittaa näin henkevästi? Kyse näytti olevan Barbro Karlénin teoksesta. En tiennyt, kenestä on kyse. En tunne pohjoismaista kirjallisuutta, en tunne runoutta. Vilkaisu ensilehdille: suomentanut Marjatta Kuparinen, ilmestyi 1966. Kustantaja K. J. Gummerrus Osakeyhtiö, Jyväskylä.

Palasin kaunokkirunoon, hämmästelin lisää, käänsin sivua ja seuraava aukeama se vasta saikin sydämeni hakkaamaan. Runot Surullinen sireeninoksa ja Kuollut äiti olivat kuin minua monituhatkertaisesti nerokkaamman sielunsiskoni tuoreehkoja kirjoituksia 2000-luvulta. Surullinen sireeninoksa -runo piirtää lukijan silmien eteen sireeninoksan, jonka ajattelematon ihminen on taittanut. Oksa suree, ettei se haluaisi vielä kuolla, mutta kukanveri valuu vääjäämättä kapeasta varresta. ”Etkö voisi antaa pensaiden olla”, sireeninoksa kysyy ihmiseltä. On helppoa kuvitella, kuinka tomppeli – korjaan, ihminen -, kävelee huolettomana kesäisessä maisemassa, ihanasta tuoksusta nauttien, nuutuva oksa kädessään, lalla-lalla-laa. Ja toinen vuotaa kuiviin, kenenkään sitä älyämättä!

Toisessa runossa tunnelma on yhtä hirveä: niitylle on ammuttu lintuemo, jonka pesässä poikaset odottavat turhaan. Kertoja puhuttelee ampujaa: ”anna pikkulintujen elää rauhassa” ja kysyy retorisesti: ”Luulenpa, ettet sinäkään toivo / että joku sinut ampuisi / sano / miksi ammuit pikkuisen lintuemon?”

Sitten, sivua kääntämällä, pyörähtää esiin mustikka, joka puhuu juuriensa puolesta. Selasin eteenpäin, taaksepäin. Teksteissä oli jotakin kiehtovan tenhoavaa, jotakin kovin suloista. Paljon myös surua ja jonkinlaista katkeruutta (kuten lintuemorunossakin). Mutta samoin jotakin hieman naiivia, ja takakansi kertoikin, että kokoelman teksteistä suurin osa on 11-vuotiaan kynästä.

Otin kirjan reppuuni, ja vapaan hetken tullen aloin googlata. Yllätyksekseni en löytänyt tietoa lapsineron myöhemmästä kirjailijanurasta vaan linkkejä mitä moninaisimpiin jälleensyntymää käsitteleviin verkkolehtien artikkeleihin, YouTube-videoihin ja, anteeksi vain, hieman huuruisille nettisivuille.

Barbro Karlén syntyi Ruotsissa vuonna 1954. YouTubessa julkaistulla videolla hän kertoo, ettei hän pitänyt vanhempiaan vanhempinaan. He kutsuivatkin häntä väärällä nimellä. Hän tiesi olevansa Anne Frank, ei Barbro. Vanhemmat suhtautuivat kriittisesti hänen puheisiinsa. Heille Anne Frankin nimi ei nettilähteiden mukaan ollut heille tuolloin tuttu: Anne Frankin päiväkirjojen ruotsinnos julkaistiin vasta 1950-luvun lopulla.

Anne Frankin ja Barbro Karlénin yhdennäköisyyttä kummastellaan useilla sivustoilla, ja kuvaparit ovat eittämättä hämmästyttäviä. Ihmeellisyyksiä on muitakin. Eniten tarinoita näyttää löytyvän Karlénin perheen matkasta Amsterdamiin, jossa Barbro käveli muina tyttöinä suoraan talolle, jossa Anne piilotteli. Hän vieläpä huomasi, että elokuvatähtien kuvat ovat yhä Annen sängyn päällä tapettiin kiinnitettyinä – paitsi että eivät olleetkaan. Seinä oli tyhjä, minkä Barbro näkikin katsoessaan seinää toisen kerran. Äiti kysyi kuvista oppaalta, joka selosti, että kuvat ovat väliaikaisesti poissa. Tavallisesti ne ovat paikallaan seinällä, mutta nyt huoltotöiden vuoksi poissa. Kuvien päälle asennettaisiin suojaksi lasilevy.

Ihminen maan päällä on Karlénin esikoisteos, siis ensimmäinen julkaistu. Hän kirjoitti paljon tekstejä jo ennen kokoelman julkaisua, mutta nämä runot ovat ensimmäiset julkaistut. Kirjasta tuli myyntimenestys tai se ainakin teki hänet tunnetuksi lapsineroksi Ruotsissa, kertoo englanninkielinen Wikipedia. Karlén päätyi poliisin uralle, ratsupoliisiksi. Sittemmin hän siirtyi kouluratsastuksen pariin. Nykyisin hän on sukunimeltään Ask-Upmark ja elää Yhdysvalloissa.

Kuten totesin, Google löytää yllättävän vähän tietoa Karlénin runoista eikä lähikirjastoissa ole hänen teoksiaan.

Karlénin teos jää kiehtomaan mieltäni. Hänellä tuntuu olevan taito nähdä luonnossa jotakin sellaista, mitä kaikki eivät näe. Siitä kertoo mielestäni runo Aamu voi olla niin kaunis. Kertoja kysyy lukijalta, haluaako hän tietää, ”mitä näen metsässä syyspäivänä”. Siellä on korkeita kauniita puita. On myös pikkuisia sieniä, jotka ovat oikeita ystäviä – ”ne pysyvät aina yhdessä”. On kultamatto, pähkinää etsivä pikkuorava, purokin.

Teksteistä tuli oitis mieleeni toinen erikoinen persoona ja kirjoittaja, tutkija ja tohtori Sylvi-Sanni Manninen. Tai tarkemmin: hänen kuvaamansa väri-ihmiset. Manninen väitteli ensimmäisenä naisena Suomessa psykologiasta tohtoriksi. Hänet tunnetaan nykyisin käsittääkseni erityisherkkyyttä koskevan tutkimuksen uranuurtajana. Manninen käytti nimitystä väri-ihminen henkilöistä, jotka ovat tietyllä tavalla herkkiä. Heidän vastakohtansa ovat muotoihmiset. Teoksessaan Outolintu hän kirjoittaa: ”Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Hän tajuaa muotoa herkemmin luonnon oliot, kasvit ja puut yksilöinä, joiden vahingoittaminen koskee henkisesti. Hän kokee voimakkaasti luonnon runtelun ja toisen ihmisen kokeman vääryyden. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi.”

Outolintu on teos, joka nykypäivän [ainakin korkeakoulutetun] lukijan silmissä on niin sanotusti aikansa tuote. Täytyy muistaa, että Manninen väitteli jo vuonna 1950, ja psykologiassakin tieteen tekemisen tapa ja kieli olivat erilaisia kuin nykyisin. Outolintu ei tietenkään ole hänen väitöskirjansa, mutta tietystä tutkijan positiosta käsin se on kirjoitettu, populaarilla otteella kuitenkin.

Kyllä minua jää pohdituttamaan myös Barbro Ask-Upmarkin ja Anne Frankin välinen yhteys. Ainahan sitä voi ihmetellä kaikenlaista. Eniten pohdin kuitenkin tapaa, jolla katsomme metsää, sieniä ja puroja. Ammuttuja lintuja, tallattuja kukkia. Kuinka eri tavoin eri ihmiset voivatkaan nähdä saman asian, vaikkapa syksyisen metsän.

Ja miten suurta surua jotkut meistä kokevat nähdessään sen, mitä näemme. Siihenkin löytyy teksti kirjojenvaihtopisteen hyllystä, peräisin nuoren Barbron kynästä: Jos elämä tuntuu surulliselta.

”Kun elämä on ikävää / ja meillä murhetta / käännä silloin kasvosi / kohti taivasta / jos taivaskin on pilvinen / synkkä ja ikävä / minne silloin pitäisi / suunnata silmänsä? / käänny jälleen maata kohti: / mustasta mullasta / kukka pieni esiin pistää / jos on onnea / sieltä ylös kurkottaa / se hoikan vartensa / joka ylpeästi kääntyy / kohti sinua / sillä kukka tuntee / miten pilven takaa / ikitaivaat ikuisesti / hehkuu sineä / — ”

Kuten kirjoitin, googlasin ja lueskelin kaikenlaista & monenmoista, käytännössä vailla lähdekritiikkiä. Alla joitakin käyttämiäni lähteitä Wikipedian (ruotsi, englanti, suomi) lisäksi:

Kuvalähde: Pixabay