Maailmassa, tahratussa

Sain kuunteluvinkin: Virpi Hämeen-Anttila oli ollut Radio Suomen ”kutsuvieraana” eli mukana tuon nimisessä ohjelmasarjassa. Jopas olikin koskettava ja puhutteleva jakso!

Virpi Hämeen-Anttila oli haastateltavana myös Hyvä terveys -lehdessä, ja juuri tuon jutun ansiosta sainkin vinkin radio-ohjelmasta. Kehuin haastattelua somessa ja sain paluupostissa linkin Yle Areenalle. Hämeen-Anttila on ollut jälleen viime aikoina muissakin lehdissä esillä: alkuvuodesta hänen teoksensa Paino herätti ansaittua huomiota, ja lehtien lukijoita varmasti kiinnostaa kuulla enemmän kehohäpeästä, syömishäiriökierteestä, liikunnasta ja liikkumattomuudesta, syömisestä ja lihomisesta, itsensä nälkään näännyttämisestä ja kaiken tämän taustoista ja mahdollisista syistä.

Noin tunnin mittaisesta radio-ohjelmasta on vaikea poimia vain muutamaa kohokohtaa. Nostankin esiin sellaista, mikä jäi minua erityisesti mietityttämään. Virpi Hämeen-Anttila puhui jakson alussa kauniisti lapsuutensa maisemista, Tapiolan metsistä ja niityistä. Hän muisteli, että lapsen silmin ne olivat liki mittaamattoman laajoja. Taikamaailma! Hän juoksi ja hyppeli metsiköissä, seurasi pikkueläimiä niityllä. Ja kiipeili! Yhä ylemmäs, yhä uusille kallioille.

Pientä Virpiä alkoi kuitenkin seurata varjo. Kouluun tulisi mennä, ja siellä odottivat vieraat lapset. Paljon hälyä ja outo ympäristö.

Lapsi älysi, että hänen taikamaailmansa ei ollutkaan suojassa muilta. Hän pelkäsi jonkun tahraavan tuon kaiken: kukat, puut, pienet hyönteiset pohjakasvillisuudessa. Virpi ei enää (ainoastaan) ilahtunut löytäessään vahingossa rastaan pesän. Havaintoa seurasi välittömästi ahdistava huoli. Kun hän seuraavan kerran tulisi pesälle, kohtaisiko hän hävityksen? Olisivatko pojat löytäneet pesän ja tuhonneet munat, tappaneet poikaset?

Luulen tietäväni tasan ja tarkkaan, mistä Virpi Hämeen-Anttila puhuu. Koen kuristavaa pelkoa aina, kun näen melkein minkä tahansa eläimen poikasen. Kauhufilmi käynnistyy silmieni edessä: ammuttu emo, auton töytäisemä emo, suo-ojaan itseään syvemmälle ja syvemmälle polkeva vasa.. Sydämeni tuntuu puristuvan ihan pikkuriikkiseksi, kun näen linnunpesän. Toivon jokaisella solullani, että se on jo tyhjä, poikaset lennossa – ettei vain kukaan..! Jännitän niin kovasti, mistä kohtaamani myyrä löytää ruokansa.

Minulla ei ole ehkä koskaan ollut taikamaailmaa. Tai ehkä ihan pienenä, mutta äkkiä se tahraantui.

Aikuisena opin, että älä kerro. Älä ikinä paljasta kenellekään, että näit viirupöllön. Älä koskaan sano, missä kohtasit ahman jäljet. Jos joku kysyy, oletko ikinä nähnyt ilvestä, heitä juttu vitsiksi ja kierrä niin kysymys kuin vastauskin. Pidä suusi supussa jokaisesta eläin- ja kasvihavainnosta, jonka kohdalla lainkaan epäilet, että joku saattaisi.. jotakin. Ole vaiti, älä kerro.

Olen vaitonainen myös tietyistä metsistä, kivistä, kallioista, puroista ja monista muista paikoista. Tietysti postailen julkisesti kuvia Kolilta ja kerron, että kävin kävelemässä tietyn ulkoilureitin läpi tai muuta sellaista, mutta joitakin paikkoja pidän niin erityisinä, että en niistä juuri hiisku.

Eräs sellainen on Joensuun lähellä oleva vanhempi metsä. Kävimme siellä säännöllisesti, kun asuimme kaupungissa. En kertonut kavereillekaan tarkemmin, missä olimme lumikenkäilemässä ja kävelemässä. Sittemmin, kun emme enää itse kyseisessä metsässä ole käyneet, olen parille ihmiselle paljastanut paikan sijainnin. Siis näyttänyt kartasta pikkuruisen vihreällä reunustetun läntin, postimerkin kokoisen suojelualueen, jonka kuka tahansa voi löytää esimerkiksi Paikkatietoikkunasta tai Karttapaikasta.

Minun ja pienen Virpin huoli eivät ole turhia. Taikamaailmoja rikotaan, samoin lintujen munia. Pahoja poikia on liikkeellä keppeineen ja kengänpohjineen. Joku heittää räkättirastaan munan seinään ja nauraa, toinen kiinnittää kissaan ilotulitteen. Me muut pidättelemme itkua ja yritämme kestää.

Joku saattaa sillekin nauraa.

Samaan aikaan, kun minun sydämeni puristuu pelosta kasaan ja kurkkuani kuristaa huoli, jossakin kaukana murtuu suuri jääseinämä, valtava lohkare jäätä putoaa mereen, alkaa sulaa. Myrsky kerää voimiaan ennen saapumistaan Floridan rannikolle. Samaan aikaan setä valitsee naurureaktion Facebookissa osoittaakseen halveksuntansa ilmastoaktivistien postaukselle. Samaan aikaan jauhavat jähmeät murskaimet pikkuruisia poikatipuja yötä päivää, elävältä. Aamuvuoro vaihtuu päivävuoroon, työntekijät pukevat saappaat jalkaan, seuraava nauta vikuroi kohti tainnutusta. Jossain ynähtää hevonen, suussa vielä eilistä – jo kuivunutta – verta; kuolaimia asetellaan tämän päivän harjoituksia varten kuten satoina ja satoina päivinä ennenkin. Joku lisää kakkaemojin kommenttinsa perään: ”ootko koskaan kattonu hevosen suuhun saatanan vihermädättäjä!?!?”. Samaan aikaan hömötiainen tirskuttaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ei löydä varastoaan, ei löydä edes puuta, johon kätkön teki – koko metsä on poissa. Samaan aikaan me elämme tässä maailmassa. Tässä maailmassa, tahratussa. Me kaikki elävät, yhdessä. Yhdessä.

Se ei ole taikamaailma, se on vain maailma.

(En lisää, Rauta-ajan Väinöä mukaillen, että ”älä pelkää”. Lisään, että pelkää. Ja lujasti.)