Tekijä: Erja

Törmäsin pohdiskeluun siitä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista, kun verrataan vegaanista elämäntapaa 1990-luvun lopulla ja nyt. Moni asia on eri tavalla; ilmiselvänä se, että vegaanisia tuotteita on tavallisissa ruokakaupoissa aivan valtavasti ja koko termi alkaa olla tuttu melkein kaikille. Sanan ’vegaani’ tai ’vegaaninen’ voi nähdä kadunvarsimainoksessa tai Pirkka-lehdessä. Se on ihmeellistä ja erilaista.

Ylipäänsä sanoisin, että erilaista on helppous. Elintarvikkeiden, myös herkkujen, ohella tarjolla on tietoa ja tukea. On netti ja some, on Vegaanihaaste. Samanlaista on vaikeus. Usein vegaanien kesken vitsaillaan, että haastavinta vegaanisessa elämäntavassa ovat muut ihmiset. Se ei ole ainoastaan vitsi. Oma kokemukseni tukee tätä havaintoa: on todella turhauttavaa ja kurjaa vääntää ja kääntää samoista asioista vuosi toisensa jälkeen.

Pyrinkin tavallisesti piilottelemaan – ainakin porukassa – ruokavaliotani, muusta elämäntavastani puhumattakaan. En hiisku asiasta työpaikan lounasravintolan jonossa, ja onni onkin, että tarjolla on usein, ihan tavallisesti linjastossa, vegaaninen vaihtoehto. Kukaan ei huomaa, kun lastaan lautaselle kikherne-bataattipataa, muutkin ottavat samaa. Mutta jos joudun kysymään ”onko tämä vegaanista”, teen sen mahdollisimman vaivihkaa ja kuiskaten. Silti joskus joku kuulee ja valitettavan usein se tarkoittaa heippa-hei ruokarauhalle. Totta kai on fiksuja työkavereita (minulla ei muunlaisia taidakaan olla), mutta aina ei voi ruokaseuraansa valita. Usein siis alkavat kysymykset, veivaaminen ja suoranainen haastaminen. Se tuttu litania: proteiini, autio saari, leijonat ja esi-isät, soijan tuotanto, kasvinviljelyssä kuolevat hyönteiset ja ehkä sokerina pohjalla syömishäiriöt.

Ruokaraivoa on pohdittu paljon. Sitä ovat ihmetelleet ja tutkineet filosofit, sosiaalipsykologit ja monet muut tutkijat. Jere Ollila kirjoitti aiheesta Animalia-lehteen ja haastatteli juttua varten tutkija Lotta Luhtalaa. Lotta kuvailee jutussa, että veganismi horjuttaa vallitsevia rakenteita. Se jos mikä irrottaa kielenkannat. Olen Lotan kanssa samaa mieltä. Itsekin uskon, että kyse on jostakin hyvin syvällisestä uhkan kokemuksesta.

Palaan kymmenisen vuotta taaksepäin. Kulttuurintutkimuksen gradusemma oli juuri päättynyt, ja juttelin erään professorin kanssa tyhjentyvässä salissa. En mainitse häntä nimeltä, sillä kyse oli kahden kesken käydystä keskustelusta. Tein mediakulttuurin gradua sukupuolen representaatioista. Suomeksi sanottuna analysoin, miten tietyssä lehdessä esitetään sukupuolia valokuvissa. Professorin kanssa tuli puheeksi kiukku, mitä sukupuolen (tai sukupuolten) moninaisuudesta puhuminen herättää. Hän kertoi, että tietyllä alueella Karjalassa ajateltiin, että maailma menee aivan sekaisin, jos mies pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi. Tällainen toiminta uhkaa koko maailmanjärjestystä.

En aluksi hoksannut, mitä kaikkea tuohon tiedonmuruseen sisältyi. Hiljalleen aloin ymmärtää: se möykkä, jota kommenttipalstoilla ja muualla käydään, ei ole vain vihaa, vaan mukana on jonkinlaista pelkoa, paniikkia, huolta – kauhistutaan kuin todellakin maailmanloppu uhkaisi. Vain, koska joku ilmentää sukupuoltaan tietyllä tavalla tai joku korjaa sukupuoltaan tai ihan vain pohtii sukupuolittamiseen liittyviä käytäntöjä.

Vielä pidempään meni sen ymmärtämisessä, että ruokaraivossa ja transvihassa on ehkä jotakin samaa. Molemmat uhmaavat totuttua järjestystä. Setan Sateenkaarisanastossa määritellään sukupuolinormatiivisuutta näin: ”Yhteiskuntamme ja kulttuurimme stereotypioiden ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ihmiset ovat naisia tai miehiä ja heidän tulisi käyttäytyä naisille ja miehille tyypillisellä tavalla.”

Lisään vielä kolmannen raivonpaikan. Ajatelkaapa, jos naiset äänestäisivät, saisivat ajaa autolla, mennä töihin ja toimia ministereinä (tämä taitaa olla jo liikaa kuviteltu) – mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Kuka hoitaisi lapset: hehän olisivat katuojissa ilman hoivaa. Millaisia päätöksiä tehtäisiin eduskunnassa ja ministeriöissä, jos niissä huseeraisi naisia? Apua.

Palataan vakavampaan kielenkäyttöön ja tälle vuosisadalle. Minulla ei ole todellakaan tapana googlailla omaa nimeäni. Välttelen huolellisesti nettikommentteja, joissa ruoditaan toimintaani tai persoonaani. Joskus kuitenkin silmiin sattuu – varotoimista huolimatta – jokin somessa sanailtu lausahdus. Muistan niistä erään melkoisen kirkkaasti. Olin haastateltavana jutussa, jossa puhuin väkivallattomuudesta ja vegaanisesta elämäntavasta. Facebookissa joku kommentoi artikkelia suunnilleen näillä sanoilla: ”Tuollaisille ei pitäisi antaa ollenkaan näkyvyyttä.” Hän esitti huolensa siitä, että (muun muassa) veganismia käsittelevä haastattelujuttu ruokkisi jotakin, mitä ei pitäisi ruokkia. Hän näki minut ja jutun uhkana. Juttu ja siinä esiintyvä nainen uhkaavat jotakin.

Naisliike kysyi ja kysyy, mihin perustuu eronteko ja siitä seuraava eriarvoisuus miehen ja naisen välillä. Tämän päivän mediassa moninaise[mma]t sukupuolten representaatiot tekevät näkyväksi sanattoman sopimuksen kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Samassa mediavirrassa pulpahtelee näkyviin sana ’vegaani’.

Veganismi näyttää, että karnismi on kulttuurinen sopimus ja vieläkin enemmän: eläinoikeusajattelu kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen välistä rajaa. Suoraan sanottuna se hämmentää tai hämärtää ihmisyyttä. Ruokaraivoava somekommentoija ja hieman kärkkäästi ruokalassa jutteleva puolituttu aistivat tämän: maailmankirjat menevät sekaisin, jos lakkaamme syömästä eläimiä. Jos alamme ajatella, että ihminen ei olekaan niin erityinen olento, kuin olemme uskoneet, joudumme tilille teoistamme toisia eläimiä kohtaan.

Pysähdyin tämän ajatuksen äärelle tänä aamuna: väkivallattomasta asenteesta puhuva nainen uhkaa maailmanjärjestystä. Vinohko huumorintajuni sai pohtimaan, että ollapa kruunu. Meikä käyttelee melkoista valtaa! Pitänee olla huolellinen, ettei vips vaan moraalin musta aukko nielaise maailmanjärjestystä, kun tässä huseeraan ja julkisesti nettiin kirjoittelen.

Kissakuvat: Pixabay.

PS. Mielelläni keskustelen asiallisesti vegaanisesta ruokavaliosta. Kysyä saa aina, minä vastaan ja varmasti monet muutkin vegaanit opastavat – mutta muistathan, että ruokapöytä on yleensä tosi huono paikka tällaiselle keskustelulle.