Julkaistu

Maailmassa, tahratussa

Sain kuunteluvinkin: Virpi Hämeen-Anttila oli ollut Radio Suomen ”kutsuvieraana” eli mukana tuon nimisessä ohjelmasarjassa. Jopas olikin koskettava ja puhutteleva jakso!

Virpi Hämeen-Anttila oli haastateltavana myös Hyvä terveys -lehdessä, ja juuri tuon jutun ansiosta sainkin vinkin radio-ohjelmasta. Kehuin haastattelua somessa ja sain paluupostissa linkin Yle Areenalle. Hämeen-Anttila on ollut jälleen viime aikoina muissakin lehdissä esillä: alkuvuodesta hänen teoksensa Paino herätti ansaittua huomiota, ja lehtien lukijoita varmasti kiinnostaa kuulla enemmän kehohäpeästä, syömishäiriökierteestä, liikunnasta ja liikkumattomuudesta, syömisestä ja lihomisesta, itsensä nälkään näännyttämisestä ja kaiken tämän taustoista ja mahdollisista syistä.

Noin tunnin mittaisesta radio-ohjelmasta on vaikea poimia vain muutamaa kohokohtaa. Nostankin esiin sellaista, mikä jäi minua erityisesti mietityttämään. Virpi Hämeen-Anttila puhui jakson alussa kauniisti lapsuutensa maisemista, Tapiolan metsistä ja niityistä. Hän muisteli, että lapsen silmin ne olivat liki mittaamattoman laajoja. Taikamaailma! Hän juoksi ja hyppeli metsiköissä, seurasi pikkueläimiä niityllä. Ja kiipeili! Yhä ylemmäs, yhä uusille kallioille.

Pientä Virpiä alkoi kuitenkin seurata varjo. Kouluun tulisi mennä, ja siellä odottivat vieraat lapset. Paljon hälyä ja outo ympäristö.

Lapsi älysi, että hänen taikamaailmansa ei ollutkaan suojassa muilta. Hän pelkäsi jonkun tahraavan tuon kaiken: kukat, puut, pienet hyönteiset pohjakasvillisuudessa. Virpi ei enää (ainoastaan) ilahtunut löytäessään vahingossa rastaan pesän. Havaintoa seurasi välittömästi ahdistava huoli. Kun hän seuraavan kerran tulisi pesälle, kohtaisiko hän hävityksen? Olisivatko pojat löytäneet pesän ja tuhonneet munat, tappaneet poikaset?

Luulen tietäväni tasan ja tarkkaan, mistä Virpi Hämeen-Anttila puhuu. Koen kuristavaa pelkoa aina, kun näen melkein minkä tahansa eläimen poikasen. Kauhufilmi käynnistyy silmieni edessä: ammuttu emo, auton töytäisemä emo, suo-ojaan itseään syvemmälle ja syvemmälle polkeva vasa.. Sydämeni tuntuu puristuvan ihan pikkuriikkiseksi, kun näen linnunpesän. Toivon jokaisella solullani, että se on jo tyhjä, poikaset lennossa – ettei vain kukaan..! Jännitän niin kovasti, mistä kohtaamani myyrä löytää ruokansa.

Minulla ei ole ehkä koskaan ollut taikamaailmaa. Tai ehkä ihan pienenä, mutta äkkiä se tahraantui.

Aikuisena opin, että älä kerro. Älä ikinä paljasta kenellekään, että näit viirupöllön. Älä koskaan sano, missä kohtasit ahman jäljet. Jos joku kysyy, oletko ikinä nähnyt ilvestä, heitä juttu vitsiksi ja kierrä niin kysymys kuin vastauskin. Pidä suusi supussa jokaisesta eläin- ja kasvihavainnosta, jonka kohdalla lainkaan epäilet, että joku saattaisi.. jotakin. Ole vaiti, älä kerro.

Olen vaitonainen myös tietyistä metsistä, kivistä, kallioista, puroista ja monista muista paikoista. Tietysti postailen julkisesti kuvia Kolilta ja kerron, että kävin kävelemässä tietyn ulkoilureitin läpi tai muuta sellaista, mutta joitakin paikkoja pidän niin erityisinä, että en niistä juuri hiisku.

Eräs sellainen on Joensuun lähellä oleva vanhempi metsä. Kävimme siellä säännöllisesti, kun asuimme kaupungissa. En kertonut kavereillekaan tarkemmin, missä olimme lumikenkäilemässä ja kävelemässä. Sittemmin, kun emme enää itse kyseisessä metsässä ole käyneet, olen parille ihmiselle paljastanut paikan sijainnin. Siis näyttänyt kartasta pikkuruisen vihreällä reunustetun läntin, postimerkin kokoisen suojelualueen, jonka kuka tahansa voi löytää esimerkiksi Paikkatietoikkunasta tai Karttapaikasta.

Minun ja pienen Virpin huoli eivät ole turhia. Taikamaailmoja rikotaan, samoin lintujen munia. Pahoja poikia on liikkeellä keppeineen ja kengänpohjineen. Joku heittää räkättirastaan munan seinään ja nauraa, toinen kiinnittää kissaan ilotulitteen. Me muut pidättelemme itkua ja yritämme kestää.

Joku saattaa sillekin nauraa.

Samaan aikaan, kun minun sydämeni puristuu pelosta kasaan ja kurkkuani kuristaa huoli, jossakin kaukana murtuu suuri jääseinämä, valtava lohkare jäätä putoaa mereen, alkaa sulaa. Myrsky kerää voimiaan ennen saapumistaan Floridan rannikolle. Samaan aikaan setä valitsee naurureaktion Facebookissa osoittaakseen halveksuntansa ilmastoaktivistien postaukselle. Samaan aikaan jauhavat jähmeät murskaimet pikkuruisia poikatipuja yötä päivää, elävältä. Aamuvuoro vaihtuu päivävuoroon, työntekijät pukevat saappaat jalkaan, seuraava nauta vikuroi kohti tainnutusta. Jossain ynähtää hevonen, suussa vielä eilistä – jo kuivunutta – verta; kuolaimia asetellaan tämän päivän harjoituksia varten kuten satoina ja satoina päivinä ennenkin. Joku lisää kakkaemojin kommenttinsa perään: ”ootko koskaan kattonu hevosen suuhun saatanan vihermädättäjä!?!?”. Samaan aikaan hömötiainen tirskuttaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ei löydä varastoaan, ei löydä edes puuta, johon kätkön teki – koko metsä on poissa. Samaan aikaan me elämme tässä maailmassa. Tässä maailmassa, tahratussa. Me kaikki elävät, yhdessä. Yhdessä.

Se ei ole taikamaailma, se on vain maailma.

(En lisää, Rauta-ajan Väinöä mukaillen, että ”älä pelkää”. Lisään, että pelkää. Ja lujasti.)

Julkaistu

Metsä vastasi minulle -teos mukana Pohjois-Karjalan kirjamatineasarjassa 19.11.

Ukri ry, Joensuun seutukirjasto ja joukko kustantajia järjestävät kaksi kirjamatineaa marraskuun lopulla. Esillä ovat pohjoiskarjalaiset kirjailijat uusine teoksineen. Teoksia esitellään 19.11. ja 26.11., molempina päivinä kello 17.30 alkaen, Joensuun pääkirjastolla. Tilaisuudet ovat avoimia kaikille sekä tietysti maksuttomia. Huomioithan koronatilanteeseen liittyvät ohjeistukset turvaväleistä ja hyvästä yskimis- ja käsihygieniasta. Käteistä on hyvä varata mukaan kirjaostoksille.

Olen mukana 19.11. olevassa tilaisuudessa. Tervetuloa!

Lisätietoja Ukrin sivuilta.

Julkaistu

Ihminen maan päällä

Viedessäni lehtiä kirjaston kirjojenvaihtopisteeseen silmäilen aina, olisiko hyllyssä jotakin kiinnostavaa. Tällä kertaa jotenkin ”70-luvun oloinen” pieni kirja kiinnitti huomioni nimellään: Ihminen maan päällä. Kirja avautui aukeamalta, jossa puhutaan pikku kaunokille. Kertoja kuvailee runossa, kuinka kukka voidaan tallata, mutta se nousee yhä uudelleen pystyyn. Runo etenee paratiisin kuvaukseen: raamatullisin kääntein kerrotaan, kuinka ”kukat, eläimet ja ihmiset nukkuivat saman katon alla”. Runo päättyy kiehtovalla ja todella tyylikkäällä tavalla. Viimeiset rivit ovat: ”Vain vaatimaton tervehdys kukkasille / Barbrolta”.

Tässä vaiheessa olin jo häkeltynyt. Kuka kumma keskustelee kukkien kanssa ja kirjoittaa näin henkevästi? Kyse näytti olevan Barbro Karlénin teoksesta. En tiennyt, kenestä on kyse. En tunne pohjoismaista kirjallisuutta, en tunne runoutta. Vilkaisu ensilehdille: suomentanut Marjatta Kuparinen, ilmestyi 1966. Kustantaja K. J. Gummerrus Osakeyhtiö, Jyväskylä.

Palasin kaunokkirunoon, hämmästelin lisää, käänsin sivua ja seuraava aukeama se vasta saikin sydämeni hakkaamaan. Runot Surullinen sireeninoksa ja Kuollut äiti olivat kuin minua monituhatkertaisesti nerokkaamman sielunsiskoni tuoreehkoja kirjoituksia 2000-luvulta. Surullinen sireeninoksa -runo piirtää lukijan silmien eteen sireeninoksan, jonka ajattelematon ihminen on taittanut. Oksa suree, ettei se haluaisi vielä kuolla, mutta kukanveri valuu vääjäämättä kapeasta varresta. ”Etkö voisi antaa pensaiden olla”, sireeninoksa kysyy ihmiseltä. On helppoa kuvitella, kuinka tomppeli – korjaan, ihminen -, kävelee huolettomana kesäisessä maisemassa, ihanasta tuoksusta nauttien, nuutuva oksa kädessään, lalla-lalla-laa. Ja toinen vuotaa kuiviin, kenenkään sitä älyämättä!

Toisessa runossa tunnelma on yhtä hirveä: niitylle on ammuttu lintuemo, jonka pesässä poikaset odottavat turhaan. Kertoja puhuttelee ampujaa: ”anna pikkulintujen elää rauhassa” ja kysyy retorisesti: ”Luulenpa, ettet sinäkään toivo / että joku sinut ampuisi / sano / miksi ammuit pikkuisen lintuemon?”

Sitten, sivua kääntämällä, pyörähtää esiin mustikka, joka puhuu juuriensa puolesta. Selasin eteenpäin, taaksepäin. Teksteissä oli jotakin kiehtovan tenhoavaa, jotakin kovin suloista. Paljon myös surua ja jonkinlaista katkeruutta (kuten lintuemorunossakin). Mutta samoin jotakin hieman naiivia, ja takakansi kertoikin, että kokoelman teksteistä suurin osa on 11-vuotiaan kynästä.

Otin kirjan reppuuni, ja vapaan hetken tullen aloin googlata. Yllätyksekseni en löytänyt tietoa lapsineron myöhemmästä kirjailijanurasta vaan linkkejä mitä moninaisimpiin jälleensyntymää käsitteleviin verkkolehtien artikkeleihin, YouTube-videoihin ja, anteeksi vain, hieman huuruisille nettisivuille.

Barbro Karlén syntyi Ruotsissa vuonna 1954. YouTubessa julkaistulla videolla hän kertoo, ettei hän pitänyt vanhempiaan vanhempinaan. He kutsuivatkin häntä väärällä nimellä. Hän tiesi olevansa Anne Frank, ei Barbro. Vanhemmat suhtautuivat kriittisesti hänen puheisiinsa. Heille Anne Frankin nimi ei nettilähteiden mukaan ollut heille tuolloin tuttu: Anne Frankin päiväkirjojen ruotsinnos julkaistiin vasta 1950-luvun lopulla.

Anne Frankin ja Barbro Karlénin yhdennäköisyyttä kummastellaan useilla sivustoilla, ja kuvaparit ovat eittämättä hämmästyttäviä. Ihmeellisyyksiä on muitakin. Eniten tarinoita näyttää löytyvän Karlénin perheen matkasta Amsterdamiin, jossa Barbro käveli muina tyttöinä suoraan talolle, jossa Anne piilotteli. Hän vieläpä huomasi, että elokuvatähtien kuvat ovat yhä Annen sängyn päällä tapettiin kiinnitettyinä – paitsi että eivät olleetkaan. Seinä oli tyhjä, minkä Barbro näkikin katsoessaan seinää toisen kerran. Äiti kysyi kuvista oppaalta, joka selosti, että kuvat ovat väliaikaisesti poissa. Tavallisesti ne ovat paikallaan seinällä, mutta nyt huoltotöiden vuoksi poissa. Kuvien päälle asennettaisiin suojaksi lasilevy.

Ihminen maan päällä on Karlénin esikoisteos, siis ensimmäinen julkaistu. Hän kirjoitti paljon tekstejä jo ennen kokoelman julkaisua, mutta nämä runot ovat ensimmäiset julkaistut. Kirjasta tuli myyntimenestys tai se ainakin teki hänet tunnetuksi lapsineroksi Ruotsissa, kertoo englanninkielinen Wikipedia. Karlén päätyi poliisin uralle, ratsupoliisiksi. Sittemmin hän siirtyi kouluratsastuksen pariin. Nykyisin hän on sukunimeltään Ask-Upmark ja elää Yhdysvalloissa.

Kuten totesin, Google löytää yllättävän vähän tietoa Karlénin runoista eikä lähikirjastoissa ole hänen teoksiaan.

Karlénin teos jää kiehtomaan mieltäni. Hänellä tuntuu olevan taito nähdä luonnossa jotakin sellaista, mitä kaikki eivät näe. Siitä kertoo mielestäni runo Aamu voi olla niin kaunis. Kertoja kysyy lukijalta, haluaako hän tietää, ”mitä näen metsässä syyspäivänä”. Siellä on korkeita kauniita puita. On myös pikkuisia sieniä, jotka ovat oikeita ystäviä – ”ne pysyvät aina yhdessä”. On kultamatto, pähkinää etsivä pikkuorava, purokin.

Teksteistä tuli oitis mieleeni toinen erikoinen persoona ja kirjoittaja, tutkija ja tohtori Sylvi-Sanni Manninen. Tai tarkemmin: hänen kuvaamansa väri-ihmiset. Manninen väitteli ensimmäisenä naisena Suomessa psykologiasta tohtoriksi. Hänet tunnetaan nykyisin käsittääkseni erityisherkkyyttä koskevan tutkimuksen uranuurtajana. Manninen käytti nimitystä väri-ihminen henkilöistä, jotka ovat tietyllä tavalla herkkiä. Heidän vastakohtansa ovat muotoihmiset. Teoksessaan Outolintu hän kirjoittaa: ”Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Hän tajuaa muotoa herkemmin luonnon oliot, kasvit ja puut yksilöinä, joiden vahingoittaminen koskee henkisesti. Hän kokee voimakkaasti luonnon runtelun ja toisen ihmisen kokeman vääryyden. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi.”

Outolintu on teos, joka nykypäivän [ainakin korkeakoulutetun] lukijan silmissä on niin sanotusti aikansa tuote. Täytyy muistaa, että Manninen väitteli jo vuonna 1950, ja psykologiassakin tieteen tekemisen tapa ja kieli olivat erilaisia kuin nykyisin. Outolintu ei tietenkään ole hänen väitöskirjansa, mutta tietystä tutkijan positiosta käsin se on kirjoitettu, populaarilla otteella kuitenkin.

Kyllä minua jää pohdituttamaan myös Barbro Ask-Upmarkin ja Anne Frankin välinen yhteys. Ainahan sitä voi ihmetellä kaikenlaista. Eniten pohdin kuitenkin tapaa, jolla katsomme metsää, sieniä ja puroja. Ammuttuja lintuja, tallattuja kukkia. Kuinka eri tavoin eri ihmiset voivatkaan nähdä saman asian, vaikkapa syksyisen metsän.

Ja miten suurta surua jotkut meistä kokevat nähdessään sen, mitä näemme. Siihenkin löytyy teksti kirjojenvaihtopisteen hyllystä, peräisin nuoren Barbron kynästä: Jos elämä tuntuu surulliselta.

”Kun elämä on ikävää / ja meillä murhetta / käännä silloin kasvosi / kohti taivasta / jos taivaskin on pilvinen / synkkä ja ikävä / minne silloin pitäisi / suunnata silmänsä? / käänny jälleen maata kohti: / mustasta mullasta / kukka pieni esiin pistää / jos on onnea / sieltä ylös kurkottaa / se hoikan vartensa / joka ylpeästi kääntyy / kohti sinua / sillä kukka tuntee / miten pilven takaa / ikitaivaat ikuisesti / hehkuu sineä / — ”

Kuten kirjoitin, googlasin ja lueskelin kaikenlaista & monenmoista, käytännössä vailla lähdekritiikkiä. Alla joitakin käyttämiäni lähteitä Wikipedian (ruotsi, englanti, suomi) lisäksi:

Kuvalähde: Pixabay

Julkaistu

Ohut verho

Joulukiireet. Lahjapaniikki, kiistely sukulaisvierailuista.

Aivan pian blogit ja lehdet alkavat julkaista juttuja, joissa erityisesti perheitä opastetaan selviämään joulusta. Tuntuu kurjalta ajatella, että iloinen juhla näyttäisi pikemminkin ahdistavan kuin ilahduttavan.

Kuulun itsekin niihin ihmisiin, jotka ovat joskus sanoneet inhoavansa joulua. Edelleen minulle tulee paha mieli joululauluista ja tietenkin ahdistun ostohössötyksestä. Olen kuitenkin ensin, parikymmentä vuotta sitten, oppinut viettämään joulua kuten itse tahdon ja myöhemmin löytänyt minulle kokonaan uuden syys-tammikuun juhlakauden.

Jo syyskuussa alkaa olla hämärämpää. Silloin alan pohtia, mitä syömme kekri-illallisella. Tunnen (ainakin melkein), että pimeässä liikkuu muitakin kuin huussiin hiippaileva minä. Mieli alkaa askarrella maatuvien lehtien metafysiikassa: hajoaminen, mätäneminen, maatuminen. Maassa ei makaa ainoastaan niljakas elämän loppu, vaan myös uusi alku, elinvoimaa lisäävät ravinteet. Löllöiksi muuttuneet mustat itiöemät notkuvat tummarunkoisten pihlajien alla. Ne ovat vain pieni osa suurta kokonaisuutta, kuin ikiaikaisilta tuntuvia sienirihmastoja, jotka virittäytyvät laajemmalle kuin arvaankaan. Hiljaisessa illassa pystyy melkein kuulemaan kihisevää kuhinaa jalkojen alla: pienten eliöiden ja mikrobien kiihkeä työ ei taukoa hetkeksikään maan sisällä.

Kekri on satovuoden suuri juhla. Sitä vietetään, kun sato on korjattu ja uusi vuosi saa tulla. Me vietämme kekriä lähellä pyhäinpäivää ja kavereidemme halloween-juhlia. Kun peruna on nostettu, viimeiset yrtit ja pavut kerätty, kasvimaa muutenkin tyhjennetty ja valkosipulit saatu talteen, voidaan päättää kekrin ajankohta. Suunnittelemme illallisen menun ja odotus tiivistyy entisestään.

Kun kekri-ilta on aivan lähellä, alan aistia, kuinka ohuen ohut verho tämän- ja tuonpuoleisen välillä onkaan. Luen kirjan Ahmattien yö, usein muutakin kekriaiheista ja kekrin tapoihin liittyvää.

Kekrinä käydään savusaunassa ja syödään tukevasti. Poltetaan ehkä kynttilöitä ja muistetaan siten edesmenneitä. Tunnelma on hieman haikea, seisahtanutkin. Juhlakausi ei kuitenkaan tähän pääty, vaan käy juuri toisin: alkaa jakoaika, hieman eriskummallinen jakso.

Jakoaika on pitkitetty vuodenvaihde. Vanha vuosi päättyy, uusi alkaa. Asioita tehdään viimeistä ja ensimmäistä kertaa. Jakoaikana kaikki on hieman hämärää tai epätarkkaa rajoiltaan, asiat eivät ole ihan paikoillaan.

Itse koen vuoden vaihtuvan jo kekrinä, ja jakoaika on minulle omituista välitilaa. Hieman levotonta, mutta tavallaan ”hämäränhyssyistä”, pehmeää ja mukavasti kellarilta tuoksuvaa. Toki hieman pelottavaakin, ainakin melkein.

Me vietämme myös joulua, ja se katkaisee utuisen jakoajan. Jouluun valmistautumisen tohina tarttuu minuunkin. Ruuat, kuusi – koko hoito.

Joulu on valon juhla. Aurinko käy pesässään, kuten juhannuksenakin, mutta nousee sieltä juhlittavaksi. Pyhä päivä, kultainen emo – kyllä me sinua kaivataankin! Taas saunotaan ja syödään. Sitten maataan pari päivää, ulkoillaan jos jaksetaan ja ruvetaan vartomaan kalendaarista uuttavuotta. Sitäkin perheessämme vietetään, mutta vain nimellisesti. Vuotta on tässä vaiheessa vaihdettu meillä jo niin pitkään, että 31.12. tuntuu vain yhdeltä päivämäärältä muiden joukossa, eikä valvominen puolilleöin oikeastaan houkutakaan. Mutta hyvän syyn herkuttelulle uusivuosi antaa.

Joulukoristeita katsellaan samaan tapaan lievään kyllästymiseen asti. Emme kerää niitä pois loppiaisena vaan joulunaika päättyy vasta nuuttina 13.1. tai sen lähettyvillä. Tässä vaiheessa joulun-uudenvuoden juhlakautta on vietetty jo nelisen kuukautta! Syyskuun hämärien iltojen mietteistä useamman illallispöydän kautta kuusenneulasten imurointiin, siinä riittää juhlakautta.

..ja sitten voikin ruveta odottelemaan, milloin talven selkä katkeaa. Olisiko se jo Heikin päivä 19.1. vai pitäisikö odotella pahimmat pakkaset ja sitten julistaa, että nyt on pakkasista taas selvitty? Tätä voi tuumailla ja samalla miettiä, miten taittumista juhlistaisi. Ehkä ainakin saunomalla ja syömällä jotain talven varalle säilöttyä?

Kuvat: Pixabay, sävyjä muokattu

Julkaistu

Rakkaus

Muistelen aina silloin tällöin erästä automatkaa vuosien takaa. Istuin takapenkillä kahden minulle melko vieraan henkilön välissä, ajelimme kotiin jostakin tapahtumasta. En edes muista, keitä matkustajat olivat; kuljettaja on ainoa, jonka muistan. Oli pimeää ja pitkä päivä taisi väsyttää meitä kaikkia.

Juttelimme matkan ratoksi kaikenlaista, asiaa ja vähemmän vakavaa. Jossakin kohtaa keskustelua totesin painokkaasti ja hieman teatraalisestikin, että maailma tarvitsee rakkautta. Taisinpa vielä oikein toistaa, että nimenomaan rakkautta. Autoon laskeutui oudohko hiljaisuus, lopulta kuului hieman naurahtelua.

Minä olin vakavissani. Ajattelen ihan oikeasti, että maailma kaipaa rakkautta.

Miksi muut nauroivat? Siksikö, että olin teatraalinen ja minun ajateltiin vitsailevan? En usko tämän selittävän kaikkea. Luulen, että väitettäni pidettiin hieman naiivina. Rakkaus on höttöä, heppoista ja pinkkiä, tyttöjen juttu, tunteellista haihattelua.

Höpsis. Rakkaus on vahvaa, tulista ja väkevää. Sen voimalla voi vaikka tappaa, valitettavasti. Rakkaus ei ole vain tunne, se on enemmän kuin affekti. Rakkaus on äärimmäisen voimakasta.

Kuka pitää höttönä vaikkapa sitä, mitä äidin tai isän mielessä liikahtaa, kun lapsi raapaisee polvensa rikki asvalttiin? Tai kuka sanoo, että on heppoista ja pinkkiä rakastaa kotiseutuaan, sen maisemia? Onko se tunteellista haihattelua, mitä kokee, kun katsoo laiturilta tuttua järvenselkää iltahämärissä? Millaista höpötystä on kahden ystävyksen välinen syvä yhteys tai korppiparin välinen kommunikaatio, kun he kaartelevat moottoritien yllä etsimässä raatoja? Tai: kaksosten kokema telepatia, vastarakastuneiden kaiken nielevä intohimo, vasikkansa perään huutava lehmä?

Rakkaus ei ole höttöä.

Se on välittämistä, empatiaa, puolen valitsemista. Rakkaus saa meidät pitämään kiinni jostakin, minkä koemme tärkeäksi. Rakastuneina olemme valmiita uhmaamaan itsekkyyttämme ja rajojamme. Uskallamme puolustaa toisiamme, olemme valmiita tarttumaan toimeen.

Positiivisen psykologian asiantuntija Taina Laane kirjoittaa, että mediassa toistuvat uhkakuvat, eivät uutiset välittämisestä. Uutisvirtaa selatessa on helppo uskoa, että rakkaus on jäänyt onnettomuuksien, nälänhädän ja kansanmurhien jalkoihin. Osin tämä on totta, mutta ei koko kuva. Edelleen on rakkautta.

Itse lisäisin, että media, etenkin sosiaalinen media, on niin kyllästetty pinnallisella sisällöllä, että vakavammat myönteiset uutiset ja artikkelit katoavat niiden sekaan. Joku haki peppuun implantit hieman epäilyttävältä klinikalta, toinen hankki uudet kengät. Näitä uutisia selatessamme emme huomaa, miten paljon välittämistä ja huolenpitoa, ystävyyttä ja rakkautta on ”piilossa” postauksissa ja uutisjutuissa. Siellä ja täällä ne pilkahtavat esiin.

Toivoisin, että yhä useampi meistä ei pitäisi rakkautta höpsöttelynä, vaan suhtautuisimme siihen vakavasti. Uskaltaisimme sanoa, että rakastan, rakkaus, rakas. Ja että kertoisimme avoimesti, että tekojamme motivoi rakkaus. Rakkaus elämää kohtaan, rakkaus rakkautta kohtaan.

Kuvat: Pixabay, kissakuvan sävyjä muokattu.