Tekijä: Erja

Muutama päivä sitten kuuntelin folkloristi Liisa Kasken luentoa (linkki tallenteeseen, Facebook). Hän kertoi, että nykyinen suhteemme metsään on kovin erilainen kuin aiemmin. Asia tuli esille hieman ”sivulauseessa”, joten ymmärrettävästi hän ei määritellyt tarkempaa ajankohtaa vertailulle. Idea kuitenkin oli, että metsään ei todellakaan menty rentoutumaan.

Se, mikä jäi minua pohdituttamaan, oli Kasken terävänäköinen huomio: jos metsään mentiin turvaan, oli hätä iso. Nykyisin menemme tuulettamaan päätä puistoon työpäivän jälkeen ja hölkkäämään kansallispuistoon viikonloppuna, jotta arjen kiireet unohtuisivat. Pakenemme paineita metsään, puiden lähelle.

Aiemmin metsään paettiin muista syistä. Sinne piilouduttiin, kuten Kaski kertoi, vainoajilta ja taudeilta.

Olen pohtinut, onko tulevan kokoelman nimi ja koko asetelma pöhkö: metsään mennään turvaan, nauttimaan hyväksynnästä, pysähtymään. Metsä vastaa lausumattomaan kutsuun.

Toki teksteissä myös palvotaan ja surraan sekä paljon muuta. Mutta entä tuo lohduttautuminen? Onko se hieman kummallista, eihän metsä mikään terapialaitos voi olla.

Minulle luonto on lohduttaja. Siellä, niin kutsutussa luontoympäristössä, muistan, että aina on toivoa. Se antaa mittasuhteita, vaikka onkin klisee, että murheet kutistuvat tähtitaivaan alla. Minulle luonnon elementit tuovat lohtua siksi(kin), että ne muistuttavat, etteivät ihmisten pahat teot ole välttämättä niin lopullisia ja tuhovoimaltaan totaalisia kuin joskus tuntuu. Olen itsekin kokenut väkivaltaa ja tiedän, miten ihminen menee rikki. Olen katsonut suurta kivilohkaretta, joka on murtunut pienemmiksi paloiksi. Ymmärrän, että voimaa on monenlaista. Silti tai juuri tämän takia näen kivet, puut, purot, järvet ynnä muut muistutuksina siitä, että luonnollakin on voimansa. Luonnonvoima on niin hajottavaa kuin korjaavaakin.

Vaikka ihminen olisi kuivattanut järven tai raivannut metsältä kokonaisen asuinalueen, jotkin – sanottakoon nyt – reliikit jäävät muistuttamaan. Kuivatusta järvestä jäävät rantakivet pellon reunaan töröttämään; entisestä kangasmetsästä muistuttavat orapihlaja-aidan alla sinnittelevät mustikanvarvut. Talvikkien lehdet ovat valmiina nekin – palaamaan, asumaan jälleen omassa metsässään. Kunhan ihmisten asumukset katoavat tai metsän annetaan palata pihoille.

Silloinkin kun näennäisesti kaikki on tuhottu, jotakin jää jäljelle. Toivo, sanoisi joku. Minä sanon, että tähdet, kivet, vesipisarat. Väkivalloin rikotustakin nousee jotakin. Siitä muistuttaa kallioimarre, joka koristelee murtunutta siirtolohkaretta. Puut kasvavat, vaikka niitä ympäröi saasta. Vesi löytää väylänsä jopa metsäkoneen jäljistä, ruoho vihertyy tänäkin keväänä ja horsmat kukkivat pian.

Me voimme painaa kasvomme suuren kiven kylkeen ja pyytää lohtua, puron pisarat tarjoutuvat käsiimme kyynelten pesuvedeksi. Talousmetsässäkin puut ovat veljiämme ja siskojamme.

Aloin ideoida runoa, joka kertoisi entisestä koskesta. Siitä olisivat muistoina veden syömät jäljet kivissä. Kolot ja onkalot kertoisivat lukemattomista kaloista, sudenkorentojen toukista ja myriadeista muista olennoista, joiden koti koski oli. Uurteet muistuttaisivat vedestä, lumesta ja jäästä; pyörteiden läpi siivilöityneestä auringonvalosta.

Teksti on muokattu 15.6.2018 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvalähde: Pixabay.

”Eikö semmoinen green care -hyvinvointipalvelu olisi hyvä idea?” Tätä on minulta kysytty jo muutaman kerran. Ymmärrän, että idea tulee helposti mieleen: metsästä tykkäävä aikuiskasvatustieteilijä, opetus- ja ohjauskokemusta, perehtynyt elämänkulun tutkimukseen.

Vastaus on melko yksiselitteisesti ei. Arvostan hurjan paljon yrityksiä ja yrittäjiä, jotka vievät ihmisiä metsään ja melomaan, meditoimaan luontoympäristöön ja juoksemaan metsäautoteille. Olen vahvasti sitä mieltä, että metsään meneminen on hyvin harvoin huono idea. Miksi sitten ei omalle metsähyvinvointipalvelulle?

Vastaan kiertotietä käyttäen.

Taiteelta odotetaan usein jotakin. Teoksella täytyy olla funktio. Sen pitää antaa jotakin ”käyttäjälleen”, yleisölle. Taiteen tulee olla kantaaottavaa, sen tulee rakentaa yhteiskuntaa, sen tulee horjuttaa valtarakenteita, sen tulee kyseenalaistaa, sen tulee siirtää perintöä, tietoa, osaamista sukupolvelta toiselle. Taideteosten pitää puhutella, hauskuuttaa, kasvattaa ja kehittää. Taiteen hyvinvointivaikutuksia mitataan, museoiden kävijämääriä mitataan. Taiteen pitää tuottaa voittoa. Höpöhöpö.

Ei. Yksinkertaisesti ei. Taiteelle ei tule asettaa tehtävää. Taiteen tulee saada olla olemassa sinällään. Taiteen kautta ei tarvitse tehdä mitään; taide olkoon olemassa itsenään.

Metsää mitataan kuutioina ja euroina. Metsään mennään, jotta voitaisiin paremmin ja tätä tarkkaillaan erilaisin laittein. Polulla askelletaan tarkasti sykerajoissa ja hengitysharjoituksia tehdään suositun hyvinvointivalmentajan ohjeita noudattaen. Siellä kiipeillään ja ultrajuostaan. Metsä on huvipuisto, kuntosali ja joogastudio.

Hyvä niin(kin). Ei siinä ole mitään väärää tai pahaa, että metsään mennään rentoutumaan ja urheilemaan, hakemaan hyvinvointihyötyjä. Itsekin olen etsinyt puron, johon upottaa suruni. Olen kävellyt ja hölkännyt poluilla ja metsäautoteillä lukemattomia kertoja myös siksi, että saisin liikuntaa. Olen hakenut elämyksiä. Samalla tavalla olen toivonut taidemuseon ovella, että kokisinpa jotain elähdyttävää, odottaisipa minua tuolla taulu, jonka edessä voisin unohtaa hetkeksi kaiken.

On inhimillistä, että haemme hyötyjä. Toivomme, että meitä palvellaan. On ymmärrettävää, että toisinaan taide ja metsäkin redusoituvat mielissämme halujemme täyttäjiksi. Ei kuitenkaan tulisi unohtaa, että molemmilla on paikkansa ihan itsenään. Taideteos saa olla edessäni sellaisena kuin se on. Metsä saa olla metsä.

Siksi vastaan green care -ehdotelmiin kohteliaasti, että kiva idea. En kuitenkaan halua ajaa kuormaa hyötyajattelun laariin enkä oikein tiedä, miten saisin mahdutettua fiksun yritysidean sisään kaiken sen, mitä metsä minulle edustaa.

Kuvalähde: Pixabay.

Olen naureskellut, että minut olisi helppoa puhua ympäri uskomaan jälleensyntymiin. Reagoin niin voimakkaasti meren kohtaamiseen, että minun olisi mutkatonta uskoa eläneeni joskus merellisessä ympäristössä. En tarkoita merenrantakaupunkia, vaan tarkoitan saarta tai pikemminkin luotoa, jolla meri on todella kirjaimellisesti lähellä. Aallot, vettä sekoittava tuuli, meren haju ja veden värit herättävät minussa vahvoja tunteita, jopa esimerkiksi videokuvan kautta aistittuina. En tiedä, miksi. Ehkä sisämaan lapsi vain häkeltyy kaikesta siitä veden paljoudesta ja äärettömästä voimasta, mikä meren valtavuudessa piilee. Mutta jotakin outoa tunteissani on. Tuttua? Kenties, sillä yksi päällimmäisistä tunteista on jonkinlainen haikeus. Aivan kuin kaipaisin aaltoja, vettä, kiviä, meren ääniä.

Vuosia sitten minulle kerrottiin erään ihmisen oivalluksesta. Hän oli tajunnut, että monet suot näyttävät ainakin maallikon eli ei-biologin silmissä samalta kuin ennen ihmisen kaikkialle tunkeutuvaa teollista ja tuhoavaa toimintaa. Vetinen suo ei päällisin puolin tarkasteltuna poikkea paljoakaan suosta, joka seisoi – kenties samalla paikalla – sata vuotta sitten. Jos suota ei ole ojitettu tai ojitus on epäonnistunut (tai ”epäonnistunut”), maisemasta voi olla vaikeaa huomata ihmisen käden ja koneiden jälkiä. Muuttunut ilmasto ei nopealla silmäyksellä paljastu, eivätkä aikoja sitten umpeen kasvaneet ojatkaan erotu selvästi. Monilla soilla ei näe rakennuksia. Niitä ei ole joko ollutkaan tai ne ovat romahtaneet ja kadonneet turpeen ja kasvien joukkoon.

Merelläkään ei näe ihmisen jälkiä, ellei horisontissa ole taloja tai tehtaita eikä lähistöllä ole majakoita, veneitä tai muita ihmisen rakennelmia tai laitteita.

Olen pohtinut, miksi metsä on minulle nimenomaan turvapaikka. Sain johtolangan, kun ymmärsin, miten minä-kertoja palaa pieneksi ihmiseksi eräässä tekstissäni. Kirjoitan tekstissä hyvän emännän helmoista, joissa kertoja liikkuu. Hän käpertyy äidin vällyjen alle ja liikkuu iloisin mielin lehväkaton alla. Hän on kotona, huolia vailla. Kertoja kelpaa ja kokee näin hyväksyntää.

Tajusin, että kyse on perusturvallisuudesta.

Kun pienen ihmisen perusturvallisuus horjuu, hänelle jää pitkäaikainen kokemus turvattomuudesta. Trauma voi oireilla ahdistuksena, jolle on vaikea antaa edes nimeä. Jos lapsi jää yksin jonkin pelottavan asian kanssa, hänen yksinäisyytensä voi kasvaa murskaaviin mittasuhteisiin. Kukaan ei kerro, että paha menee pois eikä kukaan lupaa turvaa saati lunasta tuota lupausta. Turvattomuus kasvaa kiinni lapseen, uhkaava asia tulee kuin osaksi häntä.

Minulle metsä on turvapaikka. Olen usein miettinyt, mikä on se asia, joka luo turvan tunteen metsässä. Lopulta hoksasin, että olin kysynyt väärin. Pitääkin kysyä, mitä puuttuu.

Nyt käsitän, että metsästä puuttuu tietty elementti. Sieltä puuttuu ihminen. Minä olen turvassa metsässä – kunnes kuulen ihmisten tai heidän koneidensa ääniä saati näen ihmisiä.

Jos metsä ymmärretään rajana, ajatus kirkastuu: Metsän puolella ei olla ihmisen piirissä, ”pihapiirissä”. Metsässä ollaan mailla, jotka eivät kuulu ihmiselle.

Avoimella merellä ihmisen poissaolo korostuu. Metsässä ihmisen jäljet näkyvät hakkuina, teinä ja monina muina asioina. Kuitenkin yksittäisissä kivissä, kallioissa, lähteissä, kasveissa ja monessa muussa inhimillinen elementti on poissa ja puuttuva. Niitä katsoessani koen olevani turvassa, kotona.

Ehkäpä tuossa oli avainsana: siksi koen haikeutta ja tunnen jotakin, mikä muistuttaa koti-ikävää, kun katson merta. Kenties näen meriveden lapsivetenä, jossa saan kellua ja kokea täydellistä turvaa.

Ihmisen mieli on tehokas. Se pystyy sulkemaan pois meluisan joukon Tallinnaan matkaavia ihmisiä. Se pystyy häivyttämään modernin laivan. Yhtälailla se pystyy taikomaan minulle tunteen kodista tai kohdusta. Se saa minut luulemaan, että melkein seison kalliolla enkä teräksellä ja muovilla. Luulen aistivani airot käsissäni ja kuulevani ääniä, joita ei ole olemassakaan.

Kun painan poskeni kosteaa kiveä vasten jonkin hakkuuaukon reunalla, pelkkä silmien sulkeminen vie minut toiseen maailmaan: menen kiven ja metsän syliin ja muutun pieneksi ihmiseksi.

Teksti on muokattu 27.12.2016 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvat omiani.