Kohtaussarjassa!

Juuri kun ihastelin Pia Paanasen esiintymistä Kohtaussarja-podcastissa, sain kutsun tulla mukaan. Ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, lupauduin oitis vieraaksi.

Puhuimme tietysti Metsä vastasi minulle -teksteistä, kalevalamitasta ja itämerensuomalaisesta maailmankuvasta. Mutta enemmän taisimme jutella puista ja heidän upeudestaan!

Podcastia voi kuunnella Soundcloudissa. Jakson nimi on kauniisti Pitsiliinat puiden päällä, runoni otsikon mukaisesti.

Artikkelikuva: Image by Susanne Jutzeler, suju-foto from Pixabay.

Tulitetörkykävely 1.1. klo 12, tule mukaan

Vuosi sitten sain idean kutsua muitakin mukaan keräämään tulitetörkyä uudenvuodenpäivänä.

Minulla oli kaupungissa asuessani tapana kerätä roskia uudenvuodenpäivänä ja vähän sen jälkeen. Pitkään haaveilin, että keksisipä joku tehdä tästä oikein Jutun isolla jiillä.

Loppuvuonna 2019 hoksasin, että eihän sitä kannata jäädä odottamaan, vaan tempaisen itse. Tempaus oli todella pienellä suunnittelulla toteutettu: käytännössä vain Facebook-tapahtuma. Se keräsi kuitenkin osallistujia huomattavan määrän ja tapahtumaan ilmoitettiin parikymmentä kokoontumispaikkaa ympäri Suomen. Pääsin kertomaan tapahtumasta niin radioon kuin pariin lehteenkin. Juttua hirmuisen isolla jiillä ei tullut, enkä sitä enää kaivannutkaan. Juttuja tuli ja tärkeintä oli huomata, miten hyvä fiilis tapahtumassa oli ja kuinka pontevasti ihmiset innostuivat keräämään tulitetörkyä ja muuta roskaa.

Tulevana uutenavuotena koronarajoitukset estävät roskien keruun porukalla, mutta tapahtuma on silti luotu Facebookiin. Se löytyy nimellä Tulitetörkykävely.

Ideana on lähteä kävelylle yksin tai perhekunnan kesken 1.1. klo 12. Mukaan tarvitaan iloista mieltä ja roskapussi. Roskapihdit tai tai muu sellainen väline ovat hyvä lisävaruste, sillä maskeihin ei saa koskea paljain käsin. Omat kädet ja hanskat kannattaa suojata vaikkapa kotoa mukaan napatulla pussilla (leipäpussit ovat sopivan pitkulaisia).

Tapahtumassa kerätään kaikenlaista roskaa, ei vain tulitetörkyä. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, eikä se ole mikään este, että on itsekin raketteja ostanut ja paukutellut. Tämä on hyvän mielen juttu, johon kaikki saavat tulla mukaan.

Roskien keräämistä ei tietenkään tarvitse rajoittaa uudenvuodenpäivään, vaan joka päivä on hyvä päivä tälle harrastukselle. Jos oikein innostuu, voi perustaa Instagram-tilin, jolle jakaa ”löytöjään”. Roskien keruun voi yhdistää liikuntaan: plogging on ihan Juttu! Joistakin roskista voi tehdä kierrätystaidetta; palautuspulloista ja -tölkeistä saa pienen vaivanpalkan. Roskien kerääminen on todella suosittu ja yleinen harrastus tai suoranainen elämäntapa. Jos seurassa on hauskempi harrastaa, kannattaa tutkailla, löytyykö omalta paikkakunnalta tai asuinalueelta innokasta ryhmää, johon voisi liittyä mukaan. Tai voisikohan paikallisen urheiluseuran haastaa mukaan ja siivota yhdessä vaikkapa tietyn rannan tai muun yhteisen alueen? Tunnetuin ja suurin yhteisö on Roska päivässä -liike. Miltä kuulostaisi vaikkapa miniroskistyöpaja Zoomin välityksellä – olisiko hauska idea?

Facebookin käyttäjät: olisi tosi kiva juttu, jos voisit kutsua kavereita mukaan tapahtumaan. Kaikki: olisi tosi kiva juttu, jos voisit kertoa tapahtumasta naapureille, kavereille, sukulaisille ja muille sekä kannustaa kaikkia keräämään #tulitetörky pois.

Kuvat: Pixabay

Maailmankirjat sekaisin

Törmäsin pohdiskeluun siitä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista, kun verrataan vegaanista elämäntapaa 1990-luvun lopulla ja nyt. Moni asia on eri tavalla; ilmiselvänä se, että vegaanisia tuotteita on tavallisissa ruokakaupoissa aivan valtavasti ja koko termi alkaa olla tuttu melkein kaikille. Sanan ’vegaani’ tai ’vegaaninen’ voi nähdä kadunvarsimainoksessa tai Pirkka-lehdessä. Se on ihmeellistä ja erilaista.

Ylipäänsä sanoisin, että erilaista on helppous. Elintarvikkeiden, myös herkkujen, ohella tarjolla on tietoa ja tukea. On netti ja some, on Vegaanihaaste. Samanlaista on vaikeus. Usein vegaanien kesken vitsaillaan, että haastavinta vegaanisessa elämäntavassa ovat muut ihmiset. Se ei ole ainoastaan vitsi. Oma kokemukseni tukee tätä havaintoa: on todella turhauttavaa ja kurjaa vääntää ja kääntää samoista asioista vuosi toisensa jälkeen.

Pyrinkin tavallisesti piilottelemaan – ainakin porukassa – ruokavaliotani, muusta elämäntavastani puhumattakaan. En hiisku asiasta työpaikan lounasravintolan jonossa, ja onni onkin, että tarjolla on usein, ihan tavallisesti linjastossa, vegaaninen vaihtoehto. Kukaan ei huomaa, kun lastaan lautaselle kikherne-bataattipataa, muutkin ottavat samaa. Mutta jos joudun kysymään ”onko tämä vegaanista”, teen sen mahdollisimman vaivihkaa ja kuiskaten. Silti joskus joku kuulee ja valitettavan usein se tarkoittaa heippa-hei ruokarauhalle. Totta kai on fiksuja työkavereita (minulla ei muunlaisia taidakaan olla), mutta aina ei voi ruokaseuraansa valita. Usein siis alkavat kysymykset, veivaaminen ja suoranainen haastaminen. Se tuttu litania: proteiini, autio saari, leijonat ja esi-isät, soijan tuotanto, kasvinviljelyssä kuolevat hyönteiset ja ehkä sokerina pohjalla syömishäiriöt.

Ruokaraivoa on pohdittu paljon. Sitä ovat ihmetelleet ja tutkineet filosofit, sosiaalipsykologit ja monet muut tutkijat. Jere Ollila kirjoitti aiheesta Animalia-lehteen ja haastatteli juttua varten tutkija Lotta Luhtalaa. Lotta kuvailee jutussa, että veganismi horjuttaa vallitsevia rakenteita. Se jos mikä irrottaa kielenkannat. Olen Lotan kanssa samaa mieltä. Itsekin uskon, että kyse on jostakin hyvin syvällisestä uhkan kokemuksesta.

Palaan kymmenisen vuotta taaksepäin. Kulttuurintutkimuksen gradusemma oli juuri päättynyt, ja juttelin erään professorin kanssa tyhjentyvässä salissa. En mainitse häntä nimeltä, sillä kyse oli kahden kesken käydystä keskustelusta. Tein mediakulttuurin gradua sukupuolen representaatioista. Suomeksi sanottuna analysoin, miten tietyssä lehdessä esitetään sukupuolia valokuvissa. Professorin kanssa tuli puheeksi kiukku, mitä sukupuolen (tai sukupuolten) moninaisuudesta puhuminen herättää. Hän kertoi, että tietyllä alueella Karjalassa ajateltiin, että maailma menee aivan sekaisin, jos mies pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi. Tällainen toiminta uhkaa koko maailmanjärjestystä.

En aluksi hoksannut, mitä kaikkea tuohon tiedonmuruseen sisältyi. Hiljalleen aloin ymmärtää: se möykkä, jota kommenttipalstoilla ja muualla käydään, ei ole vain vihaa, vaan mukana on jonkinlaista pelkoa, paniikkia, huolta – kauhistutaan kuin todellakin maailmanloppu uhkaisi. Vain, koska joku ilmentää sukupuoltaan tietyllä tavalla tai joku korjaa sukupuoltaan tai ihan vain pohtii sukupuolittamiseen liittyviä käytäntöjä.

Vielä pidempään meni sen ymmärtämisessä, että ruokaraivossa ja transvihassa on ehkä jotakin samaa. Molemmat uhmaavat totuttua järjestystä. Setan Sateenkaarisanastossa määritellään sukupuolinormatiivisuutta näin: ”Yhteiskuntamme ja kulttuurimme stereotypioiden ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ihmiset ovat naisia tai miehiä ja heidän tulisi käyttäytyä naisille ja miehille tyypillisellä tavalla.”

Lisään vielä kolmannen raivonpaikan. Ajatelkaapa, jos naiset äänestäisivät, saisivat ajaa autolla, mennä töihin ja toimia ministereinä (tämä taitaa olla jo liikaa kuviteltu) – mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Kuka hoitaisi lapset: hehän olisivat katuojissa ilman hoivaa. Millaisia päätöksiä tehtäisiin eduskunnassa ja ministeriöissä, jos niissä huseeraisi naisia? Apua.

Palataan vakavampaan kielenkäyttöön ja tälle vuosisadalle. Minulla ei ole todellakaan tapana googlailla omaa nimeäni. Välttelen huolellisesti nettikommentteja, joissa ruoditaan toimintaani tai persoonaani. Joskus kuitenkin silmiin sattuu – varotoimista huolimatta – jokin somessa sanailtu lausahdus. Muistan niistä erään melkoisen kirkkaasti. Olin haastateltavana jutussa, jossa puhuin väkivallattomuudesta ja vegaanisesta elämäntavasta. Facebookissa joku kommentoi artikkelia suunnilleen näillä sanoilla: ”Tuollaisille ei pitäisi antaa ollenkaan näkyvyyttä.” Hän esitti huolensa siitä, että (muun muassa) veganismia käsittelevä haastattelujuttu ruokkisi jotakin, mitä ei pitäisi ruokkia. Hän näki minut ja jutun uhkana. Juttu ja siinä esiintyvä nainen uhkaavat jotakin.

Naisliike kysyi ja kysyy, mihin perustuu eronteko ja siitä seuraava eriarvoisuus miehen ja naisen välillä. Tämän päivän mediassa moninaise[mma]t sukupuolten representaatiot tekevät näkyväksi sanattoman sopimuksen kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Samassa mediavirrassa pulpahtelee näkyviin sana ’vegaani’.

Veganismi näyttää, että karnismi on kulttuurinen sopimus ja vieläkin enemmän: eläinoikeusajattelu kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen välistä rajaa. Suoraan sanottuna se hämmentää tai hämärtää ihmisyyttä. Ruokaraivoava somekommentoija ja hieman kärkkäästi ruokalassa jutteleva puolituttu aistivat tämän: maailmankirjat menevät sekaisin, jos lakkaamme syömästä eläimiä. Jos alamme ajatella, että ihminen ei olekaan niin erityinen olento, kuin olemme uskoneet, joudumme tilille teoistamme toisia eläimiä kohtaan.

Pysähdyin tämän ajatuksen äärelle tänä aamuna: väkivallattomasta asenteesta puhuva nainen uhkaa maailmanjärjestystä. Vinohko huumorintajuni sai pohtimaan, että ollapa kruunu. Meikä käyttelee melkoista valtaa! Pitänee olla huolellinen, ettei vips vaan moraalin musta aukko nielaise maailmanjärjestystä, kun tässä huseeraan ja julkisesti nettiin kirjoittelen.

Kissakuvat: Pixabay.

PS. Mielelläni keskustelen asiallisesti vegaanisesta ruokavaliosta. Kysyä saa aina, minä vastaan ja varmasti monet muutkin vegaanit opastavat – mutta muistathan, että ruokapöytä on yleensä tosi huono paikka tällaiselle keskustelulle.

Pimeyden puolesta

Valosaaste on ilmiö, josta puhutaan yllättävän vähän. Luontotoimittajat, retkeilijät, tutkijat ja monet muut ympäristöasioita miettivät ihmiset mainitsevat ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuoviongelman, koralliriuttojen kuoleman ja monet muut ongelmat, kun puhe kääntyy käynnissä oleviin ekokatastrofeihin. Valosta ja myös äänestä puhutaan vähemmän.

Pia Paananen on pohjoiskarjalainen luontoaktiivi, toimittaja, sanataituri ja mitähän kaikkea. Hän oli Kohtaussarja-podcastin vieraana. Podcastin juontaja on Tarja Jänis.

Pia puhuu jaksossa monista inspiroivista aiheista sekä lennokkaasti että pohdiskellen. Minulle jäi mieleen erityisesti Maria Aunukselainen, maakuopissa asunut nainen, jonka elämäntarina on vertaansa vailla. Lukulistalle merkitsin oitis piispa Nikodimin teoksen Maria Aunukselainen – pohjoisten metsien kilvoittelija.

Metsä vastasi minulle mainitaan pienen sitaatin kera, kun Tarja ja Pia keskustelevat pimeydestä. Myös Pohjois-Karjalassa pimeät paikat ovat käyneet vähiin. Valaistut tieväylät, kaupungit, asutuskeskittymät ja teollisuuslaitokset loimottavat – ja tuottavat paljon ääntä. Autot liikkuvat ympäri vuorokauden, tavaroiden ja ihmisten on kuljettava. Kaupungeissa ja tehtaissa tehdään kaikenlaista, mistä syntyy ääntä.

Pia siteeraa kirjan viimeistä runoa, jossa pyy ja poika keskustelevat vuoropuhelua käyden. Teksti poikkeaa kirjan muista runoista: se on lapsekas, kujeilevakin. Tyylikin on erilainen kuin muissa teksteissä. Olen ajatellut, että runo on hieman kuin leikin taustaksi tarkoitettu, lorumainen, liikkeeseen kannustava.

Kohtaussarja-podcast löytyy ainakin Soundcloudista. Se on myös Facebookissa ja Instagramissa.

Image by FelixMittermeier from Pixabay.

Maailmassa, tahratussa

Sain kuunteluvinkin: Virpi Hämeen-Anttila oli ollut Radio Suomen ”kutsuvieraana” eli mukana tuon nimisessä ohjelmasarjassa. Jopas olikin koskettava ja puhutteleva jakso!

Virpi Hämeen-Anttila oli haastateltavana myös Hyvä terveys -lehdessä, ja juuri tuon jutun ansiosta sainkin vinkin radio-ohjelmasta. Kehuin haastattelua somessa ja sain paluupostissa linkin Yle Areenalle. Hämeen-Anttila on ollut jälleen viime aikoina muissakin lehdissä esillä: alkuvuodesta hänen teoksensa Paino herätti ansaittua huomiota, ja lehtien lukijoita varmasti kiinnostaa kuulla enemmän kehohäpeästä, syömishäiriökierteestä, liikunnasta ja liikkumattomuudesta, syömisestä ja lihomisesta, itsensä nälkään näännyttämisestä ja kaiken tämän taustoista ja mahdollisista syistä.

Noin tunnin mittaisesta radio-ohjelmasta on vaikea poimia vain muutamaa kohokohtaa. Nostankin esiin sellaista, mikä jäi minua erityisesti mietityttämään. Virpi Hämeen-Anttila puhui jakson alussa kauniisti lapsuutensa maisemista, Tapiolan metsistä ja niityistä. Hän muisteli, että lapsen silmin ne olivat liki mittaamattoman laajoja. Taikamaailma! Hän juoksi ja hyppeli metsiköissä, seurasi pikkueläimiä niityllä. Ja kiipeili! Yhä ylemmäs, yhä uusille kallioille.

Pientä Virpiä alkoi kuitenkin seurata varjo. Kouluun tulisi mennä, ja siellä odottivat vieraat lapset. Paljon hälyä ja outo ympäristö.

Lapsi älysi, että hänen taikamaailmansa ei ollutkaan suojassa muilta. Hän pelkäsi jonkun tahraavan tuon kaiken: kukat, puut, pienet hyönteiset pohjakasvillisuudessa. Virpi ei enää (ainoastaan) ilahtunut löytäessään vahingossa rastaan pesän. Havaintoa seurasi välittömästi ahdistava huoli. Kun hän seuraavan kerran tulisi pesälle, kohtaisiko hän hävityksen? Olisivatko pojat löytäneet pesän ja tuhonneet munat, tappaneet poikaset?

Luulen tietäväni tasan ja tarkkaan, mistä Virpi Hämeen-Anttila puhuu. Koen kuristavaa pelkoa aina, kun näen melkein minkä tahansa eläimen poikasen. Kauhufilmi käynnistyy silmieni edessä: ammuttu emo, auton töytäisemä emo, suo-ojaan itseään syvemmälle ja syvemmälle polkeva vasa.. Sydämeni tuntuu puristuvan ihan pikkuriikkiseksi, kun näen linnunpesän. Toivon jokaisella solullani, että se on jo tyhjä, poikaset lennossa – ettei vain kukaan..! Jännitän niin kovasti, mistä kohtaamani myyrä löytää ruokansa.

Minulla ei ole ehkä koskaan ollut taikamaailmaa. Tai ehkä ihan pienenä, mutta äkkiä se tahraantui.

Aikuisena opin, että älä kerro. Älä ikinä paljasta kenellekään, että näit viirupöllön. Älä koskaan sano, missä kohtasit ahman jäljet. Jos joku kysyy, oletko ikinä nähnyt ilvestä, heitä juttu vitsiksi ja kierrä niin kysymys kuin vastauskin. Pidä suusi supussa jokaisesta eläin- ja kasvihavainnosta, jonka kohdalla lainkaan epäilet, että joku saattaisi.. jotakin. Ole vaiti, älä kerro.

Olen vaitonainen myös tietyistä metsistä, kivistä, kallioista, puroista ja monista muista paikoista. Tietysti postailen julkisesti kuvia Kolilta ja kerron, että kävin kävelemässä tietyn ulkoilureitin läpi tai muuta sellaista, mutta joitakin paikkoja pidän niin erityisinä, että en niistä juuri hiisku.

Eräs sellainen on Joensuun lähellä oleva vanhempi metsä. Kävimme siellä säännöllisesti, kun asuimme kaupungissa. En kertonut kavereillekaan tarkemmin, missä olimme lumikenkäilemässä ja kävelemässä. Sittemmin, kun emme enää itse kyseisessä metsässä ole käyneet, olen parille ihmiselle paljastanut paikan sijainnin. Siis näyttänyt kartasta pikkuruisen vihreällä reunustetun läntin, postimerkin kokoisen suojelualueen, jonka kuka tahansa voi löytää esimerkiksi Paikkatietoikkunasta tai Karttapaikasta.

Minun ja pienen Virpin huoli eivät ole turhia. Taikamaailmoja rikotaan, samoin lintujen munia. Pahoja poikia on liikkeellä keppeineen ja kengänpohjineen. Joku heittää räkättirastaan munan seinään ja nauraa, toinen kiinnittää kissaan ilotulitteen. Me muut pidättelemme itkua ja yritämme kestää.

Joku saattaa sillekin nauraa.

Samaan aikaan, kun minun sydämeni puristuu pelosta kasaan ja kurkkuani kuristaa huoli, jossakin kaukana murtuu suuri jääseinämä, valtava lohkare jäätä putoaa mereen, alkaa sulaa. Myrsky kerää voimiaan ennen saapumistaan Floridan rannikolle. Samaan aikaan setä valitsee naurureaktion Facebookissa osoittaakseen halveksuntansa ilmastoaktivistien postaukselle. Samaan aikaan jauhavat jähmeät murskaimet pikkuruisia poikatipuja yötä päivää, elävältä. Aamuvuoro vaihtuu päivävuoroon, työntekijät pukevat saappaat jalkaan, seuraava nauta vikuroi kohti tainnutusta. Jossain ynähtää hevonen, suussa vielä eilistä – jo kuivunutta – verta; kuolaimia asetellaan tämän päivän harjoituksia varten kuten satoina ja satoina päivinä ennenkin. Joku lisää kakkaemojin kommenttinsa perään: ”ootko koskaan kattonu hevosen suuhun saatanan vihermädättäjä!?!?”. Samaan aikaan hömötiainen tirskuttaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ei löydä varastoaan, ei löydä edes puuta, johon kätkön teki – koko metsä on poissa. Samaan aikaan me elämme tässä maailmassa. Tässä maailmassa, tahratussa. Me kaikki elävät, yhdessä. Yhdessä.

Se ei ole taikamaailma, se on vain maailma.

(En lisää, Rauta-ajan Väinöä mukaillen, että ”älä pelkää”. Lisään, että pelkää. Ja lujasti.)