Julkaistu

Kvakka-kla-kla-kak-kak-kva

Salon TasausKohtuusPaja, TaKoPaja, piti viikonloppuna webinaaria Polkuja kohtuuteen 3. Päivien ohjelma striimattiin, ja esitykset ovat nähtävissä YouTubessa tallenteina.

Lauantaina kuultiin Päiväsatu. Sen oli kirjoittanut ja esitti ekopsykologi Irma Heiskanen. Satu on kuultavissa tästä. Heiskasen sadussa seikkailee muun muassa viimeinen majava. Kun Heiskanen lukee majavan unesta, kyyneliltä ei voi välttyä. Kuinka kaunis ja julma maailma onkaan, miten paljon mahtuu yhden majavan yhteen kesään. Entä koko elämään? Ja miten surkea ja raaka majavan kohtalo onkaan. Sukunsa viimeisenä hänenkin on aika palata uniaikaan (Heiskanen viitannee Australian alkuperäiskansojen kuvaamaan uniaikaan).

Juuri ennen päiväsatua käydyssä paneelikeskustelussa pohdittiin toisenlajisten olentojen kohtaamista. Tuuli Hirvilammi kertoi tapaamisestaan kovakuoriaisen kanssa kesken suppilovahveroiden poiminnan. Irma Heiskanen kommentoi keskustelua ja kertoi pohtineensa paljon lajien välistä kommunikaatiota – siis hyvin laajassa merkityksessä, kaikenlaisten elollisten olentojen välistä kommunikaatiota. Hän painotti näiden kohtaamisen merkitystä ja totesi, että kohtaamisten myötä toimintamme voisi muuttua.

Keskustelun soljuessa eteenpäin jäin miettimään kohtaamisia. Omassa arjessani tapaan melko paljon muiden lajien joukkoon kuuluvia lähimmäisiäni. Perheessämme on aivan tavallista pelastaa kärpänen ikkunan välistä, kiikuttaa matoja ja hämähäkkejä turvaan ihmisten jaloista, lopettaa kituva lintu – ylipäätään huolehtia muista eläimistä. Samalla tavalla vältän turhan haitan aiheuttamista puille, mutta toki heittelen halkoja uuniin (tätäkin kirjoittaessani lämmitän samalla uunia) ja ostan lautaa. Mutta en astu lumikengillä kuormansa alle taipuneen puun päälle, jos se on vältettävissä.

Kohtaamista on sekin, että mietin sienirihmastoja jalkojeni alla, itiöitä huoneilmassa, mikroskooppisia olentoja hirsiseinän välissä, siiroja kompostorissa. Kiinnitän niihin huomiota, vaikkemme aina kohtaakaan näkyvällä tavalla.

Hanhien muutto on jatkunut jo muutaman päivän. Tänään on pudotuskeli: sade, tihku ja usva pitävät linnut lepäilemässä. Eilen auroja meni hyvällä tuulella muutamia, edellisinä päivinä joitakin per päivä. Kanadan- ja valkoposkihanhia he lienevät.

Kaklatuksen kuuluessa sekä minä että puolisoni pysähdymme. Perunannosto seisahtuu, katse hakee hanhiauraa. Askel jää melkein kesken, kun joku kvaakottaa kaukana. Matkalla huussiin, veden lämmitykseen, kottikärryjä hakemaan – me seisahdumme, kun parven äänet tarttuvat korviimme.

Seuraan lintuja katseellani. Koen aina haikeutta, mutta myös paljon huolta. Syksyinen lähdöntunnelma tietysti koskettaa; samalla kouraisee pelko siitä, kuinka joku parvesta voi haavoittua. Kuolla tai jäädä kitumaan. Suren lintujen osaa. Kuinka julma elämä on, miten raaka voi siipirikon hanhen kuolema olla. Millaista tuskaa kokee kumppaninsa menettänyt hanhi? Mutta miten kauniilta täytyykään tutun niemen näyttää jo kymmenettä matkaa taittavan hanhen silmissä – ja miten jännittävä ensimmäinen muuttomatka nuorelle linnulle on.

Suurten lintujen aurassa on jotakin niin vaikuttavaa, että arkinen touhuaminen pysähtyy väistämättä. Kaklatus tuntuu luissa asti; kuin vaistomaisesti pidättää hengitystä, rinnassa tuntuu pakahduttavalta. Ylitse kiirehtivät linnut eivät ihmistä välttämättä huomaakaan, mutta ihminen seisoo perunapellolla, ottaa hanskan kädestään, pyyhkii poskeaan, hieraisee märän etusormen housunreiteen.

Hyvää matkaa!


Kuvat: Pixabay

PS. Tämä laulu sopii paremmin kevätmuuttoon, mutta on niin upea, että en malta olla linkittämättä: Metsatöllin Veelind.

Julkaistu

Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.

Julkaistu

Jääkaapin näköinen metsä

Kuvittele, että tulet vierailulle ystäväsi uuteen kotiin. Astut keittiöön. Tunnistat tilan keittiöksi muun muassa tiskialtaasta ja ruokapöydästä. Ystäväsi touhuaakin juuri tarjoiluja pöytään. Näet mikroaaltouunin, vedenkeittimen; nurkassa jököttää suuri vaalea kaapin näköinen mööpeli, jonka etupaneelissa palaa kaksi tai kolme pientä vihreää valoa. Kaappi hurisee, huomaat.

Etkö ajattelisikin, että tuo mööpeli on jääkaappi? Se näyttää jääkaapilta, kuulostaakin jääkaapilta. Jos keittiössä hääräävä ystäväsi pyytäisi sinua nostamaan pöytään limsapullon, todennäköisesti lähestyisit juuri tuota hurisevaa mööpeliä. Mutta ystäväsi naurahtaisi hieman ja sanoisi sen olevan vain pahvinen lavaste.

Kuva: Pixabay

Juttu tuli taannoin mieleeni ollessani kävelyllä eräällä pikkutiellä. Katselin ympärilleni: näin ojassa kukkivan rätvänän, auton alle jääneitä sammakoita, nuoria kuusia tien varressa. Olin maalaismaisemassa, puiden ja hakkuuaukkojen keskellä. Pohdin, kuinka moni saattaisi ajatella mielissään, että ”oih luontoa, kaunista, idyllinen maalaistie”. Kuuset näyttävät kuusilta, ne ovat kuusia. Piskuinen haapa on haapa, koivuakin tuossa kasvaa. Eikö tämä ole sitä upeaa suomalaista metsää?

Eräs tuttavani haluaa päästä aina silloin tällöin metsään. Hän valitteli, että se vaatii autokyydin järjestelemisen, eikä hänellä itsellään ole edes ajokorttia saati autoa. Metsään ei pääse julkisilla. Kurtistelin kulmiani kenties aika paljon, sillä hän selitti: Hänelle talousmetsä ei ole metsä. Metsään päästäkseen hänen täytyy mennä vanhojen metsien suojelualueelle tai jonkin kansallispuiston vanhempiin osiin.

Tuttavani ymmärtää ekologiasta huomattavasti enemmän kuin minä. Hän on harrastanut niin biologian opiskelua kuin retkeilyä ja on perillä metsänhoidon menetelmistä ja metsälainsäädännöstä. Minä en tiedä biologiasta enkä metsätaloudesta oikeastaan yhtään mitään. Siksipä minulle kelpaakin tehohoidettu talousmetsä metsäksi, kun haluan mennä puiden ja muiden kasvien seuraan. Tietysti arvostan vanhoja metsiä ja puuvanhuksia, harvinaisiksi käyviä luontotyyppejä ja ojittamattomia soita. Mutta pystyn ihan sujuvasti ulkoilemaan talousmetsässäkin, kun se on vielä pystyssä. Ajattelen, ettei se ole puun itsensä vika, että sattuu kasvamaan talousmetsässä.

Toisinaan silti hämmästelen, kuinka (henkilökohtaisen tilini) Instagram-virrassa hehkutetaan metsäretkiä, ja kuvissa näkyy vain tasaikäistä männikköä. Joskus kuvassa saattaa olla avohakkuun reuna, mutta kuvateksti puhuu luonnon kauneudesta. Sievä usva tai kasteinen heinä on kiinnittänyt kuvaajan huomion – taustalla ammottava aukko ei ole esteettistä elämystä pilannut, päinvastoin mahdollistanut kuvaan sopivan valaistuksen.

Suomea pidetään metsäisenä maana, ja tavallaan se onkin totta. Metsä tarkoittaa metsäalan ammattikielessä metsä- ja kitumaan yhteenlaskettua alaa. (Sitten on vielä huonokasvuisempi, jopa puuton joutomaa.) Luke kertoo, että 23 miljoonaa hehtaaria eli kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsää tai muutoin puustoista maata, esimerkiksi suota. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan ”puuntuotantoon soveltuvaa metsämaata on 20,3 miljoonaa hehtaaria”. Kitumaata eli huonokasvuista metsämaata on saman lähteen mukaan 2,5 miljoonaa hehtaaria. Suojeltuja ja ”rajoitetussa metsätalouskäytössä olevia metsiä” on 2,9 miljoonaa hehtaaria. Se tarkoittaa hieman alle 13 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta. Ministeriön sivuilla kerrotaan myös, että kokonaan ”hakkuiden ulkopuolelle suojeltuja metsiä on 2,2 miljoonaa hehtaaria”.

Monet metsälajit eli eläin-, sieni- ja kasvilajit, jotka tarvitsevat elinympäristökseen metsän, ovat pulassa. Keskeinen syy piilee nykyisessä tavassamme käsitellä ja kasvattaa metsiä. ”Merkittävin syy metsälajien uhanalaisuudelle on metsien talouskäyttö”, kirjoitettiin keväällä 2019 metsäalan verkkolehden jutussa, joka esitteli Punaista kirjaa eli Suomen lajien uhanalaisuus -raporttia. Tasaikäinen puupelto luokitellaan tilastoissa metsäksi, mutta se ei sovellu elinympäristöksi esimerkiksi lahopuuta kaipaaville lajeille. Tehohoidetun ”metsän”, lainausmerkeissä, tarkoitus on tuottaa rahaa, joten sitä toki pyritään hoitamaan niin, että tuotto on hyvä.

Niin sanottu ”hyvin tuottava metsä” on ilo metsänomistajalle mutta valitettavasti tappio useille metsälajeille. Suojelualueet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Vielä vähemmän taitavat auttaa suojavyöhykkeet, tietyn kohteen ympärille jätettävät kaistat, joita ei hakata tai muutoinkaan käsitellä. Toki niiden merkitys voi olla suuri yksittäisten yksilöiden näkökulmasta ja parempi vähän kuin ei mitään, mutta metsäalan sisälläkin niistä käydään debattia.

Pitäisikö metsänhoito sitten tyystin lopettaa? Ei tietenkään. Metsää ja ylipäätään elinympäristöjä voidaan hoitaa monilla tavoilla.

Eri-ikäinen metsänkasvatus parantaa metsälajien elinmahdollisuuksia talousmetsissä, tiivistää Luonnonvarakeskus. Hyvää tekisi kyllä myös ihan vain hakkuiden vähentäminen globaalisti sekä suojelualueiden pinta-alan lisääminen – ainakin monien eläin-, sieni- ja kasvilajien näkökulmasta. Koska luonnon monimuotoisuus hupenee hurjaa vauhtia ja luontotyyppien uhanalaistumista ei ole pysäytetty, tarvitaan virtavesien kunnostusta, suo-ojien tukkimista, niittotalkoita ja useita muita toimia.

Hoitaa saa ja pitää, yhtä lailla metsiä kuin vesiä, ketoja, niittyjä – monenlaisia luontotyyppejä. Maallikkona ajattelen, että hoitamista voi tehdä aktiivisesti ja passiivisesti: muun muassa ennallistamista tarvitaan, mutta joka paikkaan ei ole pakko kajota, vaan voisimme jättää alueita silleen. Esimerkiksi omakotitaloasuja voi kokeilla tätä pienimuotoisesti jättämällä pihasta kulman tai kaksi ”hoitamatta” – perustaa luontopihan.

Monet meistä maallikoista ajattelevat, että metsät kyllä pärjäilevät ainakin Suomessa hyvin. Junan ikkunassa vilisee vihreää, kuntien matkailumainosten kuvissa roikkuu luppoa vai naavaako se on, tutun pururadan ympäröivät puut. Metsäautotietä pääsee helposti marja-apajille, mustikkaa tuli tänäkin vuonna. Koiran kanssa voi käväistä lähimetsikössä ja syyskesällä löytää tatteja sukulaisten mökin nurkalta. Tukkirekat ovat tuttu näky nekin, mutta mediassa rauhoitellaan, että metsää kasvaa enemmän kuin ehdimme hakata.

Jaettu arkinen kokemus on, että melkein missä päin Suomea tahansa pääsee kohtuullisen nopeasti metsään. Puita riittää, sammaltakin on saappaan alle.

Mutta onko kaikki ihan sitä, miltä näyttää? Maallikon on helppo kuvitella, että pururataa ympäröivässä mäntytaimikossa kipittää jos minkälaisia kovakuoriaisia ja lähimetsikkö tarjoaa kodin purevasti tirskuttaville tiaisille. Ja eivätkös sienet osoita, että mökkitontti on ihan erämaata? Se näyttää metsältä, se kuulostaa metsältä. Se sijaitsee siellä, missä voisi metsän kuvitellakin olevan: tuolla ulkona, siellä luonnossa, jossa koiran kanssa kävellään. Junan ikkunasta katsottuna näyttää vihreältä ja vaunun ilmastointi pitää tasaista, hurisevaa ääntä.

Julkaistu

Ajatuksia tekstin takaa 3/3

Tämä postaus on viimeinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja hieman useampi runo esittelyssä.

Kuikka on potkutellut kuvaan sarjakuvataiteilija Sanna Hukkasen luomana. Lintu liikehtii runossa Kuinka tuntee lammen mielen. Tarkastelen myös runoa Laulan laulun metsän puille. Tekstejä yhdistää halu lausua kiitokset tai jotakin, mitä on vaikea ilmaista – ihmetystä, nöyrää kummastelua kenties.

Laulan laulun metsän puille on kokoelman ensimmäisen osion nimiruno. Se on kiitos ja ylistys metsälle. Runossa kertoja kuvailee laulavansa laulun koivupuille ja rakentavansa runon männyille. ”Säkeet solmin sammaleista / soiton kuusista kokoan”, teksti jatkaa. Runo kertoo, kuinka tekstin osaset löytyvät metsästä ja kuinka lopputulos esitetään sille takaisin.

Usein toivon, että osaisin laulaa oikein kauniisti ja pystyisin esittämään jollekin valoisalle mäntyrinteelle pienen lurituksen. Tai hyräilemään pajupuskissa keväisellä hankikannolla. Toivoisin myös hallitsevani kaikkein raastavimmat itkuvirret, sillä niiden esittämiseen sopivia paikkoja löytyy valitettavasti aivan liikaa.

En usko metsän tai puiden odottavan lauluani, mutta tuskinpa he siitä pahastuisivatkaan. Kiitollisuudenvelassa olen toistuvasti; niin paljon olen kuusikoista, koivikoista, männiköistä ja pajukoista saanut. Yritän kyllä jättää leipämurun tai pähkinän taukopaikalle, kiittää ja olla metsässä muutenkin sievästi, mutta enemmänkin haluaisin antaa.

Sannan teoksessa vesilintu ja metsän puut kohtaavat. Vesikasvi nousee otsikosta, jossa puhutaan puista. Kuikka on runossa lammen asukas. Mitenkäs nämä yhteen pannaan?

Mutta voihan metsässäkin olla lampi. Tumma, melkein musta lampi. Kuin kaksipohjainen, saivojärvi. Sammalta, hetteinen reuna, karpaloa. Lampi, johon harvempi haluaa uimasilleen. Tai ehkä lampi on hieman isompi, melkein järvi. Sellaiselle voisi jo kuikan kuvitella!

Kuikka on liukas liikkuja, joka solahtaa sujuvasti aliseen asti ja sieltä taas tänne ihmisten keskiseen maailmaan. Se on hurjan väekäs lintu, muinaislintu ja mitähän kaikkea. Kuikka-Koposenkin laukku oli (ehkä) kuikasta tehty.

Lampirunon alkupisteen sijoitan Ilomantsiin Puustilan maisematilalle. FT Jukka Mikkonen oli luennoimassa helmikuussa 2019 Kohtuus vaarassa -ryhmän ja Ilomantsin kansalaisopiston tilaisuudessa Metsäpolku, salolampi ja puuhella. Hänen puheenvuoronsa ja kiinnostuksensa lampia kohtaan tekivät minuun vaikutuksen.

Kuikka on vaikuttava eläin. Nokka ojossa se ui omilla vesillään, eikä sitä katsellessa vaadita paljoakaan mielikuvitusta, kun alkaa tuntua siltä, että onkin kivikausi ja ympärillä liikkuvat vedet muistavat vielä hyvin jäisen olomuotonsa. Kuikan ääni on voimakas ja helposti tunnistettava. Linnun muoto on omanlaisensa, ja suuren linnun kepeä luikahdus pinnan alle hämmästyttää aina: ”Miten se tekee tuon?”

Runossa ihmetellään, miten saisi selvää lammen olemuksesta. Mystinen metsälampi tuntuu pitävän salaisuutensa itsellään. Vain kuikan kaltainen olento voi lammen mielen tuntea: ”Lammen paikka linnun luona / vetten mieli siiven alla.” Kuikka pystyy hakemaan sanoja – siis tietoa – pohjan alta, ”soinnin pohjalta sukelsi”. Lammen rannalla oleva ihminen yrittää laulaa vedelle kenties kiitosta tai ehkä jotakin muuta. Hän vielä empii, ”mitä laulaisin vesille / sitä kuikalle sanoisin”.

Toivon, että runosta välittyy metsälammen mysteeri. Tumma vesi, vahva lintu. Veden kiertokulku taivaasta lampeen, jopa pohjan alle saakka, ja takaisin yläilmoihin. Suurta salaisuutta, lammen syvintä olemusta ja itse vetten mieltä, sitä kaikkea lintu pitää siipensä alla.

On ilahduttavaa, että Sannan hienossa piirroksessa on ripaus huumoria. Hurmaavat varpaat polkevat vettä, pienet kuplat karkaavat pintaa kohti. Kuikka on ylväs eläin, runossani viisauttakin ilmentävä, sanat tietävä eläin. Suureen viisauteen sisältyykin usein hippunen naurua ja leikkiä, kuten vaikkapa buddhalaisuudessa taidetaan ajatella.

Artikkelikuva ja kuva pohjakasvillisuudesta: Pixabay. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂

Julkaistu

Ajatuksia tekstin takaa 2/3

Tämä postaus on toinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja ehkä hieman useampi runo esittelyssä.

Yhtä matkaa yhteen tultu oli präntätty hieman muokattuna versiona hääkutsuihimme. Runo on hyvä esimerkki siitä, kuinka tekstien ainekset ovat usein peräisin omasta elämästäni, eivät vain radio-ohjelmista, kirjoista ja SKVR:n uumenista. Melkein jokaisen Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstin pystyn sijoittamaan tiettyyn paikkaan, ja muistivihkossani lukeekin monen tekstin vieressä jokin tietty paikka: ”mielessä Tuusulan kuuset”, ”Pirhunkierrolla”. Tietenkään asiat eivät siirry havainnostani tai kokemuksestani sellaisinaan runoon, mutta siellä ne kuitenkin mukana ovat.

Kun Sanna kuvitti teosta laatimalla osioille ”otsikkokuvat”, hän käytti aiheina runoissa esiintyviä lintuja. Yhtä matkaa yhteen tultu -osion runossa on käki, joka istuu pieniä lehdenalkuja pukkaavalla oksalla. Luulen, että tuoreet lehdet liittyvät Yhtä matkaa -runoon. Siinä on nimittäin keskiössä kasvu, ja sitä ilmentävät muun muassa nuoret koivuritvat. (Jos sana ’ritva’ on vieras, auttaa Kielitoimiston sanakirja.)

Teksti on kirjoitettu tai ainakin aloitettu vuonna 2013 Pirhunkierrolla. Raapustin rivit kuitille, joka löytyi taskun pohjalta. Käytimme patikointiin kaksi sateista päivää. Nukuimme yön laavulla, minä erittäin huonosti. Patikointi kuitenkin sujui ja Koivusuon vanhat puut, joen ylitys vetolautalla ja monet muut ihanat asiat jäivät mieleen.

Kotiin palattuani huomasin kuitin kadonneen. Muistista kaivelin vihkoon sen, mitä pystyin mieleen palauttamaan. Päiväys sivulla on 3.10.2013.

Tätä tekstiä valmistellessani selasin jälleen vanhoja blogejani ja huomasin kirjoittaneeni keväällä 2016 tästä tekstistä. Kerron kuunnelleeni junamatkalla kaksi Tero Saarisen haastattelua: 

Saarinen puhuu ohjelmissa monista teemoista. Hän puhuu viisaasti muun muassa juurruttamisesta ja maan mausta sekä vanhoista tanssitraditioista. Juurruttaminen, nykyisin taidetaan sanoa ”maadoittaminen”, tuli esille vastauksena mieluiseen palautumispaikkaan. Vanhoista tanssiperinteistä hän puhui vastakohtaisuutena nykyajan kännykkä- ja selfiekulttuurille. Mutta aivan erityisen kauniisti Saarinen pohtii opettajan roolia ja ylipäätään toisen ihmisen tukemista. 

Anu Leppilammen sanoittama ja Jukka Leppilammen säveltämä gospelkappale Rakkaudesta määrittelee rakkautta (muun muassa) tilaksi, jossa ihminen voi elää. Minä kuuntelen sanoituksia niin, että kyseessä on kasvun tila. Leppilammen mielessä on ollut kristillinen Jumala (”Tila, jota luotte / ja jota Jumala luo / tila hänen elää”). Minulle kappaleesta rakentuu huikean hieno määritelmä rakkaudelle: on upea ajatus, että suhteessa toiseen ihmiseen tai toisiin ihmisiin voisi tulla yhä enemmän itsekseen, löytää uutta ja kasvaa.

Saarinen käytti opettamisen ja ohjaamisen kontekstissa sanoja ”kasvaa”, ”kehittyä” ja ”kukkia”. Voiko tätä kauniimmin ilmaista? Jos opettaja saa oppilaansa puhkeamaan loistoon, voi todellakin puhua pedagogiikasta. Aikuiskasvatustieteilijänä ja monessakin roolissa erilaisia porukoita vetäneenä olen pohtinut – tottahan toki – sitä, miten ihminen voisi kasvaa. Mutta että aivan kukkia? Upeaa!

Haluan ajatella, että kasvulla ja rakkaudella on paljon yhteistä. Onnistuneimmillaan parisuhde tai suhdetriangeli tai -verkko tai mikä tahansa perhemuoto on todellakin kasvun tila. Kuten Jukka Leppilampi laulaa Anu Leppilammen sanoja, rakkaus on tila sinun elää, ihmisenä.

Minua on kohdannut suuri rakkaus ja on suuri onni, että saan elää juuri tässä ihmissuhteessa, jossa elän. Olen jotakin tästä yrittänyt tiivistää tekstiin Yhtä matkaa yhteen tultu. Tämän rakkausrunon kertoja kantaa kaikki vanhat murheet – tahallisen kliseisesti – ”roviolle rakkauven” ja polttaa sen tulessa murheet menneet. Syntyy mustaa tuhkaa.

Savolaisena kaskikansan jälkeläisenä miellän tuhkan vahvasti kasvun paikaksi.  Myös Kalevalan ja vanhojen runojemme suuri puu kasvaa poltetusta maasta – vähän liiankin hyvin. Yhtä matkaa -runossa on myös viittaus virpomiseen tai kylvettämiseen, elämää pursuavilla nuorilla vitsoilla tapahtuvaan hoitamiseen, hyvän toivottamiseen tai mihin kaikkeen tapaa onkaan sovellettu.

– – Murheet menneet mustaks tuhkaks
siitä kasvaa koivuvitsat
Oksilla minua virvot: ”Uskoo uutta, toivoo tuoret!”
Ritvoilla minua pyyhin: ”Joka päiväni iloksi!”

Tekstissä on äänessä kertoja, ja hänen kumppaninsa jää äänettömäksi. Hän kyllä ”virpoo” kertojaa, mutta hän ei edes auta kantamaan murheita roviolle, vaan sen tekee kertoja. Kumppani ei sano, mitä rovioon heitetään ja mitä ei. Hän antaa kertojan hoitaa itse omat hommansa. Silti koen, että kertoja ei jää suinkaan yksin. Kumppani on mahdollistaja, jonkinlainen yhteiselämän fasilitoija. Tekstistä välittyy – toivottavasti – pulppuavaa iloa. Tulen voima on uutta luovaa, sen avulla kasvaa virkeä puu, jonka oksilla ruokitaan ihmisen(ä) kasvua. 

Artikkelikuva ja kuvat koivun oksista: Pixabay. Patikointikuva ”kotialbumista”. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂