Maailmankirjat sekaisin

Törmäsin pohdiskeluun siitä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista, kun verrataan vegaanista elämäntapaa 1990-luvun lopulla ja nyt. Moni asia on eri tavalla; ilmiselvänä se, että vegaanisia tuotteita on tavallisissa ruokakaupoissa aivan valtavasti ja koko termi alkaa olla tuttu melkein kaikille. Sanan ’vegaani’ tai ’vegaaninen’ voi nähdä kadunvarsimainoksessa tai Pirkka-lehdessä. Se on ihmeellistä ja erilaista.

Ylipäänsä sanoisin, että erilaista on helppous. Elintarvikkeiden, myös herkkujen, ohella tarjolla on tietoa ja tukea. On netti ja some, on Vegaanihaaste. Samanlaista on vaikeus. Usein vegaanien kesken vitsaillaan, että haastavinta vegaanisessa elämäntavassa ovat muut ihmiset. Se ei ole ainoastaan vitsi. Oma kokemukseni tukee tätä havaintoa: on todella turhauttavaa ja kurjaa vääntää ja kääntää samoista asioista vuosi toisensa jälkeen.

Pyrinkin tavallisesti piilottelemaan – ainakin porukassa – ruokavaliotani, muusta elämäntavastani puhumattakaan. En hiisku asiasta työpaikan lounasravintolan jonossa, ja onni onkin, että tarjolla on usein, ihan tavallisesti linjastossa, vegaaninen vaihtoehto. Kukaan ei huomaa, kun lastaan lautaselle kikherne-bataattipataa, muutkin ottavat samaa. Mutta jos joudun kysymään ”onko tämä vegaanista”, teen sen mahdollisimman vaivihkaa ja kuiskaten. Silti joskus joku kuulee ja valitettavan usein se tarkoittaa heippa-hei ruokarauhalle. Totta kai on fiksuja työkavereita (minulla ei muunlaisia taidakaan olla), mutta aina ei voi ruokaseuraansa valita. Usein siis alkavat kysymykset, veivaaminen ja suoranainen haastaminen. Se tuttu litania: proteiini, autio saari, leijonat ja esi-isät, soijan tuotanto, kasvinviljelyssä kuolevat hyönteiset ja ehkä sokerina pohjalla syömishäiriöt.

Ruokaraivoa on pohdittu paljon. Sitä ovat ihmetelleet ja tutkineet filosofit, sosiaalipsykologit ja monet muut tutkijat. Jere Ollila kirjoitti aiheesta Animalia-lehteen ja haastatteli juttua varten tutkija Lotta Luhtalaa. Lotta kuvailee jutussa, että veganismi horjuttaa vallitsevia rakenteita. Se jos mikä irrottaa kielenkannat. Olen Lotan kanssa samaa mieltä. Itsekin uskon, että kyse on jostakin hyvin syvällisestä uhkan kokemuksesta.

Palaan kymmenisen vuotta taaksepäin. Kulttuurintutkimuksen gradusemma oli juuri päättynyt, ja juttelin erään professorin kanssa tyhjentyvässä salissa. En mainitse häntä nimeltä, sillä kyse oli kahden kesken käydystä keskustelusta. Tein mediakulttuurin gradua sukupuolen representaatioista. Suomeksi sanottuna analysoin, miten tietyssä lehdessä esitetään sukupuolia valokuvissa. Professorin kanssa tuli puheeksi kiukku, mitä sukupuolen (tai sukupuolten) moninaisuudesta puhuminen herättää. Hän kertoi, että tietyllä alueella Karjalassa ajateltiin, että maailma menee aivan sekaisin, jos mies pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi. Tällainen toiminta uhkaa koko maailmanjärjestystä.

En aluksi hoksannut, mitä kaikkea tuohon tiedonmuruseen sisältyi. Hiljalleen aloin ymmärtää: se möykkä, jota kommenttipalstoilla ja muualla käydään, ei ole vain vihaa, vaan mukana on jonkinlaista pelkoa, paniikkia, huolta – kauhistutaan kuin todellakin maailmanloppu uhkaisi. Vain, koska joku ilmentää sukupuoltaan tietyllä tavalla tai joku korjaa sukupuoltaan tai ihan vain pohtii sukupuolittamiseen liittyviä käytäntöjä.

Vielä pidempään meni sen ymmärtämisessä, että ruokaraivossa ja transvihassa on ehkä jotakin samaa. Molemmat uhmaavat totuttua järjestystä. Setan Sateenkaarisanastossa määritellään sukupuolinormatiivisuutta näin: ”Yhteiskuntamme ja kulttuurimme stereotypioiden ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ihmiset ovat naisia tai miehiä ja heidän tulisi käyttäytyä naisille ja miehille tyypillisellä tavalla.”

Lisään vielä kolmannen raivonpaikan. Ajatelkaapa, jos naiset äänestäisivät, saisivat ajaa autolla, mennä töihin ja toimia ministereinä (tämä taitaa olla jo liikaa kuviteltu) – mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Kuka hoitaisi lapset: hehän olisivat katuojissa ilman hoivaa. Millaisia päätöksiä tehtäisiin eduskunnassa ja ministeriöissä, jos niissä huseeraisi naisia? Apua.

Palataan vakavampaan kielenkäyttöön ja tälle vuosisadalle. Minulla ei ole todellakaan tapana googlailla omaa nimeäni. Välttelen huolellisesti nettikommentteja, joissa ruoditaan toimintaani tai persoonaani. Joskus kuitenkin silmiin sattuu – varotoimista huolimatta – jokin somessa sanailtu lausahdus. Muistan niistä erään melkoisen kirkkaasti. Olin haastateltavana jutussa, jossa puhuin väkivallattomuudesta ja vegaanisesta elämäntavasta. Facebookissa joku kommentoi artikkelia suunnilleen näillä sanoilla: ”Tuollaisille ei pitäisi antaa ollenkaan näkyvyyttä.” Hän esitti huolensa siitä, että (muun muassa) veganismia käsittelevä haastattelujuttu ruokkisi jotakin, mitä ei pitäisi ruokkia. Hän näki minut ja jutun uhkana. Juttu ja siinä esiintyvä nainen uhkaavat jotakin.

Naisliike kysyi ja kysyy, mihin perustuu eronteko ja siitä seuraava eriarvoisuus miehen ja naisen välillä. Tämän päivän mediassa moninaise[mma]t sukupuolten representaatiot tekevät näkyväksi sanattoman sopimuksen kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Samassa mediavirrassa pulpahtelee näkyviin sana ’vegaani’.

Veganismi näyttää, että karnismi on kulttuurinen sopimus ja vieläkin enemmän: eläinoikeusajattelu kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen välistä rajaa. Suoraan sanottuna se hämmentää tai hämärtää ihmisyyttä. Ruokaraivoava somekommentoija ja hieman kärkkäästi ruokalassa jutteleva puolituttu aistivat tämän: maailmankirjat menevät sekaisin, jos lakkaamme syömästä eläimiä. Jos alamme ajatella, että ihminen ei olekaan niin erityinen olento, kuin olemme uskoneet, joudumme tilille teoistamme toisia eläimiä kohtaan.

Pysähdyin tämän ajatuksen äärelle tänä aamuna: väkivallattomasta asenteesta puhuva nainen uhkaa maailmanjärjestystä. Vinohko huumorintajuni sai pohtimaan, että ollapa kruunu. Meikä käyttelee melkoista valtaa! Pitänee olla huolellinen, ettei vips vaan moraalin musta aukko nielaise maailmanjärjestystä, kun tässä huseeraan ja julkisesti nettiin kirjoittelen.

Kissakuvat: Pixabay.

PS. Mielelläni keskustelen asiallisesti vegaanisesta ruokavaliosta. Kysyä saa aina, minä vastaan ja varmasti monet muutkin vegaanit opastavat – mutta muistathan, että ruokapöytä on yleensä tosi huono paikka tällaiselle keskustelulle.

Maailmassa, tahratussa

Sain kuunteluvinkin: Virpi Hämeen-Anttila oli ollut Radio Suomen ”kutsuvieraana” eli mukana tuon nimisessä ohjelmasarjassa. Jopas olikin koskettava ja puhutteleva jakso!

Virpi Hämeen-Anttila oli haastateltavana myös Hyvä terveys -lehdessä, ja juuri tuon jutun ansiosta sainkin vinkin radio-ohjelmasta. Kehuin haastattelua somessa ja sain paluupostissa linkin Yle Areenalle. Hämeen-Anttila on ollut jälleen viime aikoina muissakin lehdissä esillä: alkuvuodesta hänen teoksensa Paino herätti ansaittua huomiota, ja lehtien lukijoita varmasti kiinnostaa kuulla enemmän kehohäpeästä, syömishäiriökierteestä, liikunnasta ja liikkumattomuudesta, syömisestä ja lihomisesta, itsensä nälkään näännyttämisestä ja kaiken tämän taustoista ja mahdollisista syistä.

Noin tunnin mittaisesta radio-ohjelmasta on vaikea poimia vain muutamaa kohokohtaa. Nostankin esiin sellaista, mikä jäi minua erityisesti mietityttämään. Virpi Hämeen-Anttila puhui jakson alussa kauniisti lapsuutensa maisemista, Tapiolan metsistä ja niityistä. Hän muisteli, että lapsen silmin ne olivat liki mittaamattoman laajoja. Taikamaailma! Hän juoksi ja hyppeli metsiköissä, seurasi pikkueläimiä niityllä. Ja kiipeili! Yhä ylemmäs, yhä uusille kallioille.

Pientä Virpiä alkoi kuitenkin seurata varjo. Kouluun tulisi mennä, ja siellä odottivat vieraat lapset. Paljon hälyä ja outo ympäristö.

Lapsi älysi, että hänen taikamaailmansa ei ollutkaan suojassa muilta. Hän pelkäsi jonkun tahraavan tuon kaiken: kukat, puut, pienet hyönteiset pohjakasvillisuudessa. Virpi ei enää (ainoastaan) ilahtunut löytäessään vahingossa rastaan pesän. Havaintoa seurasi välittömästi ahdistava huoli. Kun hän seuraavan kerran tulisi pesälle, kohtaisiko hän hävityksen? Olisivatko pojat löytäneet pesän ja tuhonneet munat, tappaneet poikaset?

Luulen tietäväni tasan ja tarkkaan, mistä Virpi Hämeen-Anttila puhuu. Koen kuristavaa pelkoa aina, kun näen melkein minkä tahansa eläimen poikasen. Kauhufilmi käynnistyy silmieni edessä: ammuttu emo, auton töytäisemä emo, suo-ojaan itseään syvemmälle ja syvemmälle polkeva vasa.. Sydämeni tuntuu puristuvan ihan pikkuriikkiseksi, kun näen linnunpesän. Toivon jokaisella solullani, että se on jo tyhjä, poikaset lennossa – ettei vain kukaan..! Jännitän niin kovasti, mistä kohtaamani myyrä löytää ruokansa.

Minulla ei ole ehkä koskaan ollut taikamaailmaa. Tai ehkä ihan pienenä, mutta äkkiä se tahraantui.

Aikuisena opin, että älä kerro. Älä ikinä paljasta kenellekään, että näit viirupöllön. Älä koskaan sano, missä kohtasit ahman jäljet. Jos joku kysyy, oletko ikinä nähnyt ilvestä, heitä juttu vitsiksi ja kierrä niin kysymys kuin vastauskin. Pidä suusi supussa jokaisesta eläin- ja kasvihavainnosta, jonka kohdalla lainkaan epäilet, että joku saattaisi.. jotakin. Ole vaiti, älä kerro.

Olen vaitonainen myös tietyistä metsistä, kivistä, kallioista, puroista ja monista muista paikoista. Tietysti postailen julkisesti kuvia Kolilta ja kerron, että kävin kävelemässä tietyn ulkoilureitin läpi tai muuta sellaista, mutta joitakin paikkoja pidän niin erityisinä, että en niistä juuri hiisku.

Eräs sellainen on Joensuun lähellä oleva vanhempi metsä. Kävimme siellä säännöllisesti, kun asuimme kaupungissa. En kertonut kavereillekaan tarkemmin, missä olimme lumikenkäilemässä ja kävelemässä. Sittemmin, kun emme enää itse kyseisessä metsässä ole käyneet, olen parille ihmiselle paljastanut paikan sijainnin. Siis näyttänyt kartasta pikkuruisen vihreällä reunustetun läntin, postimerkin kokoisen suojelualueen, jonka kuka tahansa voi löytää esimerkiksi Paikkatietoikkunasta tai Karttapaikasta.

Minun ja pienen Virpin huoli eivät ole turhia. Taikamaailmoja rikotaan, samoin lintujen munia. Pahoja poikia on liikkeellä keppeineen ja kengänpohjineen. Joku heittää räkättirastaan munan seinään ja nauraa, toinen kiinnittää kissaan ilotulitteen. Me muut pidättelemme itkua ja yritämme kestää.

Joku saattaa sillekin nauraa.

Samaan aikaan, kun minun sydämeni puristuu pelosta kasaan ja kurkkuani kuristaa huoli, jossakin kaukana murtuu suuri jääseinämä, valtava lohkare jäätä putoaa mereen, alkaa sulaa. Myrsky kerää voimiaan ennen saapumistaan Floridan rannikolle. Samaan aikaan setä valitsee naurureaktion Facebookissa osoittaakseen halveksuntansa ilmastoaktivistien postaukselle. Samaan aikaan jauhavat jähmeät murskaimet pikkuruisia poikatipuja yötä päivää, elävältä. Aamuvuoro vaihtuu päivävuoroon, työntekijät pukevat saappaat jalkaan, seuraava nauta vikuroi kohti tainnutusta. Jossain ynähtää hevonen, suussa vielä eilistä – jo kuivunutta – verta; kuolaimia asetellaan tämän päivän harjoituksia varten kuten satoina ja satoina päivinä ennenkin. Joku lisää kakkaemojin kommenttinsa perään: ”ootko koskaan kattonu hevosen suuhun saatanan vihermädättäjä!?!?”. Samaan aikaan hömötiainen tirskuttaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ei löydä varastoaan, ei löydä edes puuta, johon kätkön teki – koko metsä on poissa. Samaan aikaan me elämme tässä maailmassa. Tässä maailmassa, tahratussa. Me kaikki elävät, yhdessä. Yhdessä.

Se ei ole taikamaailma, se on vain maailma.

(En lisää, Rauta-ajan Väinöä mukaillen, että ”älä pelkää”. Lisään, että pelkää. Ja lujasti.)

Rakkaus

Muistelen aina silloin tällöin erästä automatkaa vuosien takaa. Istuin takapenkillä kahden minulle melko vieraan henkilön välissä, ajelimme kotiin jostakin tapahtumasta. En edes muista, keitä matkustajat olivat; kuljettaja on ainoa, jonka muistan. Oli pimeää ja pitkä päivä taisi väsyttää meitä kaikkia.

Juttelimme matkan ratoksi kaikenlaista, asiaa ja vähemmän vakavaa. Jossakin kohtaa keskustelua totesin painokkaasti ja hieman teatraalisestikin, että maailma tarvitsee rakkautta. Taisinpa vielä oikein toistaa, että nimenomaan rakkautta. Autoon laskeutui oudohko hiljaisuus, lopulta kuului hieman naurahtelua.

Minä olin vakavissani. Ajattelen ihan oikeasti, että maailma kaipaa rakkautta.

Miksi muut nauroivat? Siksikö, että olin teatraalinen ja minun ajateltiin vitsailevan? En usko tämän selittävän kaikkea. Luulen, että väitettäni pidettiin hieman naiivina. Rakkaus on höttöä, heppoista ja pinkkiä, tyttöjen juttu, tunteellista haihattelua.

Höpsis. Rakkaus on vahvaa, tulista ja väkevää. Sen voimalla voi vaikka tappaa, valitettavasti. Rakkaus ei ole vain tunne, se on enemmän kuin affekti. Rakkaus on äärimmäisen voimakasta.

Kuka pitää höttönä vaikkapa sitä, mitä äidin tai isän mielessä liikahtaa, kun lapsi raapaisee polvensa rikki asvalttiin? Tai kuka sanoo, että on heppoista ja pinkkiä rakastaa kotiseutuaan, sen maisemia? Onko se tunteellista haihattelua, mitä kokee, kun katsoo laiturilta tuttua järvenselkää iltahämärissä? Millaista höpötystä on kahden ystävyksen välinen syvä yhteys tai korppiparin välinen kommunikaatio, kun he kaartelevat moottoritien yllä etsimässä raatoja? Tai: kaksosten kokema telepatia, vastarakastuneiden kaiken nielevä intohimo, vasikkansa perään huutava lehmä?

Rakkaus ei ole höttöä.

Se on välittämistä, empatiaa, puolen valitsemista. Rakkaus saa meidät pitämään kiinni jostakin, minkä koemme tärkeäksi. Rakastuneina olemme valmiita uhmaamaan itsekkyyttämme ja rajojamme. Uskallamme puolustaa toisiamme, olemme valmiita tarttumaan toimeen.

Positiivisen psykologian asiantuntija Taina Laane kirjoittaa, että mediassa toistuvat uhkakuvat, eivät uutiset välittämisestä. Uutisvirtaa selatessa on helppo uskoa, että rakkaus on jäänyt onnettomuuksien, nälänhädän ja kansanmurhien jalkoihin. Osin tämä on totta, mutta ei koko kuva. Edelleen on rakkautta.

Itse lisäisin, että media, etenkin sosiaalinen media, on niin kyllästetty pinnallisella sisällöllä, että vakavammat myönteiset uutiset ja artikkelit katoavat niiden sekaan. Joku haki peppuun implantit hieman epäilyttävältä klinikalta, toinen hankki uudet kengät. Näitä uutisia selatessamme emme huomaa, miten paljon välittämistä ja huolenpitoa, ystävyyttä ja rakkautta on ”piilossa” postauksissa ja uutisjutuissa. Siellä ja täällä ne pilkahtavat esiin.

Toivoisin, että yhä useampi meistä ei pitäisi rakkautta höpsöttelynä, vaan suhtautuisimme siihen vakavasti. Uskaltaisimme sanoa, että rakastan, rakkaus, rakas. Ja että kertoisimme avoimesti, että tekojamme motivoi rakkaus. Rakkaus elämää kohtaan, rakkaus rakkautta kohtaan.

Kuvat: Pixabay, kissakuvan sävyjä muokattu.

Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.

Elämän puolella

Elämän puolelle asettuminen on sarja pieniä tekoja. Se tarkoittaa minulle, että avaan ikkunan ja päästän lasien väliin jääneen kärpäsen vapaaksi. Se tarkoittaa, että nostan kimalaisen vesisaavista kuivattelemaan itseään ja siirrän sulavan lumen alta paljastunutta puun taimea syrjään, jotta en astuisi sen päälle. Se tarkoittaa vegaanisia valintoja ruokakaupassa ja positiivisen palautteen antamista kaverille.

Pieniä tekoja, joka päivä, toistuvasti – erilaisia eri tilanteissa, mutta motiivi aina sama eli elämän suojelu.

Jokainen meistä tekee sekä elämää edistäviä tekoja että elämää tuhoavia tekoja. Uskon, että tärkeintä on pyrkimys valita useammin se vaihtoehto, joka auttaa elämää kukoistamaan. Tämä pätee myös sanoihin: ajattelen, että on parempi antaa myönteistä palautetta kuin narista pienistä asioista.

Maailma on täynnä kärsimystä, eikä päätään pidä työntää pensaaseen: pahuutta on, eikä sitä sovi vähätellä. Mutta arjen pienet ”negailut” ovat asia erikseen. Yksi haukkuu kotikaupunkiaan, toinen työyhteisöään. Olisiko parempi vaihtaa maisemaa tai jos se ei ole mahdollista, voisiko omia asenteitaan tai käyttämiään sanoja muuttaa? Maailmasta voisi tulla paljon valoisampi paikka itselle ja muille pienilläkin teoilla. Jos jättää pois palaverin alusta viiden minuutin valituspuheenvuoron, mitä menettää? Jos tervehtii opiskelukaveria ja muistaa pitää ovea auki kauppakassien kanssa temppuilevalle ihmiselle, mitä saa?

Katkeroitumista on vaikea välttää, mutta vaiva on sen arvoinen. Jos jaksaa aktiivisesti ajatella, että asioihin voi vaikuttaa, katkeroituminen ei kenties etene.

Minä en ole aivan onnistunut tässä tavoitteessa, vaan kitisen ja valitan milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Niin kai me kaikki? En siis ole oikea henkilö neuvomaan, miten täydellisen kuplan muovaaminen onnistuu, mutta oma räpällykseni on rakennettu rakkaudesta ja toisen huomioimisesta.

Pienellä taimella on kova työ kamppailla keväisessä luonnossa, eikä se kaipaa enää lisäharmia kenkieni tekemistä haavoista kuoressaan. Tehdessäni pienen elämää edistävän teon asetun elämän puolelle. Samalla vien tilaa välinpitämättömyydeltä, joka on katkeruuden läheinen sukulainen. On parempi tehdä jotain kuin ei mitään. Jos ei taimen vuoksi, niin itsensä vuoksi. Osoitan itselleni, että pystyn vaikuttamaan asioihin. Haluan asettua elämän puolelle ja olen valmis näkemään hieman vaivaa sen vuoksi.

Teksti on muokattu 10.1.2017 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvalähde: Pixabay.