Rakkaus

Muistelen aina silloin tällöin erästä automatkaa vuosien takaa. Istuin takapenkillä kahden minulle melko vieraan henkilön välissä, ajelimme kotiin jostakin tapahtumasta. En edes muista, keitä matkustajat olivat; kuljettaja on ainoa, jonka muistan. Oli pimeää ja pitkä päivä taisi väsyttää meitä kaikkia.

Juttelimme matkan ratoksi kaikenlaista, asiaa ja vähemmän vakavaa. Jossakin kohtaa keskustelua totesin painokkaasti ja hieman teatraalisestikin, että maailma tarvitsee rakkautta. Taisinpa vielä oikein toistaa, että nimenomaan rakkautta. Autoon laskeutui oudohko hiljaisuus, lopulta kuului hieman naurahtelua.

Minä olin vakavissani. Ajattelen ihan oikeasti, että maailma kaipaa rakkautta.

Miksi muut nauroivat? Siksikö, että olin teatraalinen ja minun ajateltiin vitsailevan? En usko tämän selittävän kaikkea. Luulen, että väitettäni pidettiin hieman naiivina. Rakkaus on höttöä, heppoista ja pinkkiä, tyttöjen juttu, tunteellista haihattelua.

Höpsis. Rakkaus on vahvaa, tulista ja väkevää. Sen voimalla voi vaikka tappaa, valitettavasti. Rakkaus ei ole vain tunne, se on enemmän kuin affekti. Rakkaus on äärimmäisen voimakasta.

Kuka pitää höttönä vaikkapa sitä, mitä äidin tai isän mielessä liikahtaa, kun lapsi raapaisee polvensa rikki asvalttiin? Tai kuka sanoo, että on heppoista ja pinkkiä rakastaa kotiseutuaan, sen maisemia? Onko se tunteellista haihattelua, mitä kokee, kun katsoo laiturilta tuttua järvenselkää iltahämärissä? Millaista höpötystä on kahden ystävyksen välinen syvä yhteys tai korppiparin välinen kommunikaatio, kun he kaartelevat moottoritien yllä etsimässä raatoja? Tai: kaksosten kokema telepatia, vastarakastuneiden kaiken nielevä intohimo, vasikkansa perään huutava lehmä?

Rakkaus ei ole höttöä.

Se on välittämistä, empatiaa, puolen valitsemista. Rakkaus saa meidät pitämään kiinni jostakin, minkä koemme tärkeäksi. Rakastuneina olemme valmiita uhmaamaan itsekkyyttämme ja rajojamme. Uskallamme puolustaa toisiamme, olemme valmiita tarttumaan toimeen.

Positiivisen psykologian asiantuntija Taina Laane kirjoittaa, että mediassa toistuvat uhkakuvat, eivät uutiset välittämisestä. Uutisvirtaa selatessa on helppo uskoa, että rakkaus on jäänyt onnettomuuksien, nälänhädän ja kansanmurhien jalkoihin. Osin tämä on totta, mutta ei koko kuva. Edelleen on rakkautta.

Itse lisäisin, että media, etenkin sosiaalinen media, on niin kyllästetty pinnallisella sisällöllä, että vakavammat myönteiset uutiset ja artikkelit katoavat niiden sekaan. Joku haki peppuun implantit hieman epäilyttävältä klinikalta, toinen hankki uudet kengät. Näitä uutisia selatessamme emme huomaa, miten paljon välittämistä ja huolenpitoa, ystävyyttä ja rakkautta on ”piilossa” postauksissa ja uutisjutuissa. Siellä ja täällä ne pilkahtavat esiin.

Toivoisin, että yhä useampi meistä ei pitäisi rakkautta höpsöttelynä, vaan suhtautuisimme siihen vakavasti. Uskaltaisimme sanoa, että rakastan, rakkaus, rakas. Ja että kertoisimme avoimesti, että tekojamme motivoi rakkaus. Rakkaus elämää kohtaan, rakkaus rakkautta kohtaan.

Kuvat: Pixabay, kissakuvan sävyjä muokattu.

Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.

Elämän puolella

Elämän puolelle asettuminen on sarja pieniä tekoja. Se tarkoittaa minulle, että avaan ikkunan ja päästän lasien väliin jääneen kärpäsen vapaaksi. Se tarkoittaa, että nostan kimalaisen vesisaavista kuivattelemaan itseään ja siirrän sulavan lumen alta paljastunutta puun taimea syrjään, jotta en astuisi sen päälle. Se tarkoittaa vegaanisia valintoja ruokakaupassa ja positiivisen palautteen antamista kaverille.

Pieniä tekoja, joka päivä, toistuvasti – erilaisia eri tilanteissa, mutta motiivi aina sama eli elämän suojelu.

Jokainen meistä tekee sekä elämää edistäviä tekoja että elämää tuhoavia tekoja. Uskon, että tärkeintä on pyrkimys valita useammin se vaihtoehto, joka auttaa elämää kukoistamaan. Tämä pätee myös sanoihin: ajattelen, että on parempi antaa myönteistä palautetta kuin narista pienistä asioista.

Maailma on täynnä kärsimystä, eikä päätään pidä työntää pensaaseen: pahuutta on, eikä sitä sovi vähätellä. Mutta arjen pienet ”negailut” ovat asia erikseen. Yksi haukkuu kotikaupunkiaan, toinen työyhteisöään. Olisiko parempi vaihtaa maisemaa tai jos se ei ole mahdollista, voisiko omia asenteitaan tai käyttämiään sanoja muuttaa? Maailmasta voisi tulla paljon valoisampi paikka itselle ja muille pienilläkin teoilla. Jos jättää pois palaverin alusta viiden minuutin valituspuheenvuoron, mitä menettää? Jos tervehtii opiskelukaveria ja muistaa pitää ovea auki kauppakassien kanssa temppuilevalle ihmiselle, mitä saa?

Katkeroitumista on vaikea välttää, mutta vaiva on sen arvoinen. Jos jaksaa aktiivisesti ajatella, että asioihin voi vaikuttaa, katkeroituminen ei kenties etene.

Minä en ole aivan onnistunut tässä tavoitteessa, vaan kitisen ja valitan milloin mistäkin turhanpäiväisestä. Niin kai me kaikki? En siis ole oikea henkilö neuvomaan, miten täydellisen kuplan muovaaminen onnistuu, mutta oma räpällykseni on rakennettu rakkaudesta ja toisen huomioimisesta.

Pienellä taimella on kova työ kamppailla keväisessä luonnossa, eikä se kaipaa enää lisäharmia kenkieni tekemistä haavoista kuoressaan. Tehdessäni pienen elämää edistävän teon asetun elämän puolelle. Samalla vien tilaa välinpitämättömyydeltä, joka on katkeruuden läheinen sukulainen. On parempi tehdä jotain kuin ei mitään. Jos ei taimen vuoksi, niin itsensä vuoksi. Osoitan itselleni, että pystyn vaikuttamaan asioihin. Haluan asettua elämän puolelle ja olen valmis näkemään hieman vaivaa sen vuoksi.

Teksti on muokattu 10.1.2017 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta.
Kuvalähde: Pixabay.