Puheenvuoro Runon ja Suven päivänä, Eino Leinon päivänä

Puheenvuoroni Joensuun Kalevalaisten naisten tapahtumassa 6.7.2021. Aluksi kukitettiin perinteisin menoin Miihkali Arhippaisen patsas, sitten oli vuorossa ohjelmaosuus, jonka lopussa esitin pari runoa ja kerroin hieman ajatuksiani niihin liittyen. Tässä puheenvuoroni:

”Kiitos kutsusta! Olin oikein ilahtunut kutsusta ja on mukava tulla tänään vieraaksenne muutaman tekstin kera. Olen Erja Laakkonen ja ihminen Metsä vastasi minulle -kokoelman takana. Luen teille pari runoa, joista toinen taitaa olla sieltä aika vanhimmasta päästä ja toinen muutaman vuoden takaa. Tämän kokoelman tekstit ovat siis pitkältä ajalta; vanhimmat ovat vuodenvaihteesta 2012–2013.

Valitsin tähän alkuun tekstin, jonka nimi on Tuhma ei sitä tajua. Valitsin tämän siksi, että tekstissä on viittaus runonlauluun, äskeistä kukitusta vielä muistaen. Otsikon sana ’tuhma’ ei tarkoita sitä, mitä sanalla tänä päivänä tarkoitetaan vaan se tarkoittaa enemmänkin tyhmää tai ymmärtämätöntä. Olen savolainen ja ainakin omassa lapsuudessani tuota sanaa vielä käytettiin etenkin lausahduksessa: ”Olipa tuhmasti tehty” – kun arvosteltiin jonkin henkilön toimintaa. Se tarkoitti suunnilleen typerästi toimimista.

Mainitsin tuossa savolaisuuteni ja se on ehkä yksi suuri tausta kaikille tämän kokoelman teksteille. Koin pitkään olevani hyvin juureton, koska yhteys esimerkiksi sukuun on katkennut ja ihmisten maailma ei ole koskaan ollut minulle mitenkään mieluinen saati mukava paikka. Sitten ymmärsin, että on ihan ok ajatella, että minun juureni sekoittuvat puiden juuriin, voisi ehkä sanoa, että ne luikertavat Pisan pitkien puiden juurten lomassa ja puut ovat minulle hurjan tärkeitä monella tavalla. Samoin suuret tai muuten kiehtovat kivet, ja nämä elementit ovat tämänkin kokoelman teksteissä päärooleissa. Puita ylistetään, valituksiakin on joukossa ja huolta siitä, miten metsien monimuotoisuus on uhattuna.

Metsän ja puiden ohella teksteissä seikkailee tietäjiä ja parantajia ja ihan tavallisia ihmisiä, myös nykyajan ihmisiä. Kirja liikkuu kyllä paljon vanhoissa asioissa, menneissä vuosisadoissa.

Vanhaa on myös niin sanottu kalevalamitta tai ehkä mieluummin vanha mitta tai nelipolvinen trokee. Juha Hurme hienosti kuvasi eräässä radio-ohjelmassa (Suuren laulun jäljillä, Yle Areena) sitä sidettä, joka mittaan liittyy. Me voimme kulkea tätä mittaa käyttäen kauas historiaan. Mitta on käytännössä ikiaikainen, sen tapaan on varmasti laulettu, rukoiltu, loitsittu ja tuuditeltu lasta hyvin kaukaa esihistoriasta saakka.

Suomalais-ugrilainen tai itämerensuomalainen perinne kulkee mitan mukana: on huikeaa ajatella, että jokin tällainen side on tallella kauas kivikaudelle asti. Savolaisena ja suomalaisena koen, että mitan vaaliminen on tärkeää. Olen myös tosi iloinen siitä työstä, mitä esimerkiksi nuoret karjalaisaktivistit tekevät ja kuinka Kalevalaiset naiset on vaalinut arvokasta perintöä tai kuinka esimerkiksi Sanna Hukkanen käyttää lahjojaan tällä saralla. Olen todella kiitollinen siitä, että sain hänet kuvittajaksi tähän kirjaan.

Pidän tuosta mitasta myös siksi, että se resonoi maailmankuvani kanssa. Kuten tuossa mainitsin, puut ja sen sellaiset ovat minulle hyvin läheisiä ja minusta on kiehtovaa, kuinka muinaisuskossa tai kansanuskossa on personoitu luontoa, sen voimia ja pyritty ymmärtämään ihmisen paikkaa maailmassa jollakin sellaisella tavalla, joka on todella ajankohtainen tänä päivänä, ekokriisien aikakaudella.

Helteiseen päivään sopii runo Aurinko elämän äiti, joka myös muistuttaa siitä, kuinka tärkeää puiden suojeleminen on myös tai ehkä eritoten kaupungeissa. Suuret vanhat puut löytyvät nykyään kaupungeista, hautuumailta, joissakin kaupungeissa vielä puistoista. Varjostavat suuret puut ovat tällaisina päivinä korvaamattomia ja ehkäpä paahde saa meidät muistamaan, miten monen eliölajin koti vanha koivu tai jokin jalolehtipuu voi olla. Samalla runo on ylistys elämänvoimalle, kaiken kauniin kasvattajalle.

Kiitos!”

Kuvalähde: Pixabay

Ajatuksia tekstin takaa 3/3

Tämä postaus on viimeinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja hieman useampi runo esittelyssä.

Kuikka on potkutellut kuvaan sarjakuvataiteilija Sanna Hukkasen luomana. Lintu liikehtii runossa Kuinka tuntee lammen mielen. Tarkastelen myös runoa Laulan laulun metsän puille. Tekstejä yhdistää halu lausua kiitokset tai jotakin, mitä on vaikea ilmaista – ihmetystä, nöyrää kummastelua kenties.

Laulan laulun metsän puille on kokoelman ensimmäisen osion nimiruno. Se on kiitos ja ylistys metsälle. Runossa kertoja kuvailee laulavansa laulun koivupuille ja rakentavansa runon männyille. ”Säkeet solmin sammaleista / soiton kuusista kokoan”, teksti jatkaa. Runo kertoo, kuinka tekstin osaset löytyvät metsästä ja kuinka lopputulos esitetään sille takaisin.

Usein toivon, että osaisin laulaa oikein kauniisti ja pystyisin esittämään jollekin valoisalle mäntyrinteelle pienen lurituksen. Tai hyräilemään pajupuskissa keväisellä hankikannolla. Toivoisin myös hallitsevani kaikkein raastavimmat itkuvirret, sillä niiden esittämiseen sopivia paikkoja löytyy valitettavasti aivan liikaa.

En usko metsän tai puiden odottavan lauluani, mutta tuskinpa he siitä pahastuisivatkaan. Kiitollisuudenvelassa olen toistuvasti; niin paljon olen kuusikoista, koivikoista, männiköistä ja pajukoista saanut. Yritän kyllä jättää leipämurun tai pähkinän taukopaikalle, kiittää ja olla metsässä muutenkin sievästi, mutta enemmänkin haluaisin antaa.

Sannan teoksessa vesilintu ja metsän puut kohtaavat. Vesikasvi nousee otsikosta, jossa puhutaan puista. Kuikka on runossa lammen asukas. Mitenkäs nämä yhteen pannaan?

Mutta voihan metsässäkin olla lampi. Tumma, melkein musta lampi. Kuin kaksipohjainen, saivojärvi. Sammalta, hetteinen reuna, karpaloa. Lampi, johon harvempi haluaa uimasilleen. Tai ehkä lampi on hieman isompi, melkein järvi. Sellaiselle voisi jo kuikan kuvitella!

Kuikka on liukas liikkuja, joka solahtaa sujuvasti aliseen asti ja sieltä taas tänne ihmisten keskiseen maailmaan. Se on hurjan väekäs lintu, muinaislintu ja mitähän kaikkea. Kuikka-Koposenkin laukku oli (ehkä) kuikasta tehty.

Lampirunon alkupisteen sijoitan Ilomantsiin Puustilan maisematilalle. FT Jukka Mikkonen oli luennoimassa helmikuussa 2019 Kohtuus vaarassa -ryhmän ja Ilomantsin kansalaisopiston tilaisuudessa Metsäpolku, salolampi ja puuhella. Hänen puheenvuoronsa ja kiinnostuksensa lampia kohtaan tekivät minuun vaikutuksen.

Kuikka on vaikuttava eläin. Nokka ojossa se ui omilla vesillään, eikä sitä katsellessa vaadita paljoakaan mielikuvitusta, kun alkaa tuntua siltä, että onkin kivikausi ja ympärillä liikkuvat vedet muistavat vielä hyvin jäisen olomuotonsa. Kuikan ääni on voimakas ja helposti tunnistettava. Linnun muoto on omanlaisensa, ja suuren linnun kepeä luikahdus pinnan alle hämmästyttää aina: ”Miten se tekee tuon?”

Runossa ihmetellään, miten saisi selvää lammen olemuksesta. Mystinen metsälampi tuntuu pitävän salaisuutensa itsellään. Vain kuikan kaltainen olento voi lammen mielen tuntea: ”Lammen paikka linnun luona / vetten mieli siiven alla.” Kuikka pystyy hakemaan sanoja – siis tietoa – pohjan alta, ”soinnin pohjalta sukelsi”. Lammen rannalla oleva ihminen yrittää laulaa vedelle kenties kiitosta tai ehkä jotakin muuta. Hän vielä empii, ”mitä laulaisin vesille / sitä kuikalle sanoisin”.

Toivon, että runosta välittyy metsälammen mysteeri. Tumma vesi, vahva lintu. Veden kiertokulku taivaasta lampeen, jopa pohjan alle saakka, ja takaisin yläilmoihin. Suurta salaisuutta, lammen syvintä olemusta ja itse vetten mieltä, sitä kaikkea lintu pitää siipensä alla.

On ilahduttavaa, että Sannan hienossa piirroksessa on ripaus huumoria. Hurmaavat varpaat polkevat vettä, pienet kuplat karkaavat pintaa kohti. Kuikka on ylväs eläin, runossani viisauttakin ilmentävä, sanat tietävä eläin. Suureen viisauteen sisältyykin usein hippunen naurua ja leikkiä, kuten vaikkapa buddhalaisuudessa taidetaan ajatella.

Artikkelikuva ja kuva pohjakasvillisuudesta: Pixabay. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂

Ajatuksia tekstin takaa 2/3

Tämä postaus on toinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja ehkä hieman useampi runo esittelyssä.

Yhtä matkaa yhteen tultu oli präntätty hieman muokattuna versiona hääkutsuihimme. Runo on hyvä esimerkki siitä, kuinka tekstien ainekset ovat usein peräisin omasta elämästäni, eivät vain radio-ohjelmista, kirjoista ja SKVR:n uumenista. Melkein jokaisen Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstin pystyn sijoittamaan tiettyyn paikkaan, ja muistivihkossani lukeekin monen tekstin vieressä jokin tietty paikka: ”mielessä Tuusulan kuuset”, ”Pirhunkierrolla”. Tietenkään asiat eivät siirry havainnostani tai kokemuksestani sellaisinaan runoon, mutta siellä ne kuitenkin mukana ovat.

Kun Sanna kuvitti teosta laatimalla osioille ”otsikkokuvat”, hän käytti aiheina runoissa esiintyviä lintuja. Yhtä matkaa yhteen tultu -osion runossa on käki, joka istuu pieniä lehdenalkuja pukkaavalla oksalla. Luulen, että tuoreet lehdet liittyvät Yhtä matkaa -runoon. Siinä on nimittäin keskiössä kasvu, ja sitä ilmentävät muun muassa nuoret koivuritvat. (Jos sana ’ritva’ on vieras, auttaa Kielitoimiston sanakirja.)

Teksti on kirjoitettu tai ainakin aloitettu vuonna 2013 Pirhunkierrolla. Raapustin rivit kuitille, joka löytyi taskun pohjalta. Käytimme patikointiin kaksi sateista päivää. Nukuimme yön laavulla, minä erittäin huonosti. Patikointi kuitenkin sujui ja Koivusuon vanhat puut, joen ylitys vetolautalla ja monet muut ihanat asiat jäivät mieleen.

Kotiin palattuani huomasin kuitin kadonneen. Muistista kaivelin vihkoon sen, mitä pystyin mieleen palauttamaan. Päiväys sivulla on 3.10.2013.

Tätä tekstiä valmistellessani selasin jälleen vanhoja blogejani ja huomasin kirjoittaneeni keväällä 2016 tästä tekstistä. Kerron kuunnelleeni junamatkalla kaksi Tero Saarisen haastattelua: 

Saarinen puhuu ohjelmissa monista teemoista. Hän puhuu viisaasti muun muassa juurruttamisesta ja maan mausta sekä vanhoista tanssitraditioista. Juurruttaminen, nykyisin taidetaan sanoa ”maadoittaminen”, tuli esille vastauksena mieluiseen palautumispaikkaan. Vanhoista tanssiperinteistä hän puhui vastakohtaisuutena nykyajan kännykkä- ja selfiekulttuurille. Mutta aivan erityisen kauniisti Saarinen pohtii opettajan roolia ja ylipäätään toisen ihmisen tukemista. 

Anu Leppilammen sanoittama ja Jukka Leppilammen säveltämä gospelkappale Rakkaudesta määrittelee rakkautta (muun muassa) tilaksi, jossa ihminen voi elää. Minä kuuntelen sanoituksia niin, että kyseessä on kasvun tila. Leppilammen mielessä on ollut kristillinen Jumala (”Tila, jota luotte / ja jota Jumala luo / tila hänen elää”). Minulle kappaleesta rakentuu huikean hieno määritelmä rakkaudelle: on upea ajatus, että suhteessa toiseen ihmiseen tai toisiin ihmisiin voisi tulla yhä enemmän itsekseen, löytää uutta ja kasvaa.

Saarinen käytti opettamisen ja ohjaamisen kontekstissa sanoja ”kasvaa”, ”kehittyä” ja ”kukkia”. Voiko tätä kauniimmin ilmaista? Jos opettaja saa oppilaansa puhkeamaan loistoon, voi todellakin puhua pedagogiikasta. Aikuiskasvatustieteilijänä ja monessakin roolissa erilaisia porukoita vetäneenä olen pohtinut – tottahan toki – sitä, miten ihminen voisi kasvaa. Mutta että aivan kukkia? Upeaa!

Haluan ajatella, että kasvulla ja rakkaudella on paljon yhteistä. Onnistuneimmillaan parisuhde tai suhdetriangeli tai -verkko tai mikä tahansa perhemuoto on todellakin kasvun tila. Kuten Jukka Leppilampi laulaa Anu Leppilammen sanoja, rakkaus on tila sinun elää, ihmisenä.

Minua on kohdannut suuri rakkaus ja on suuri onni, että saan elää juuri tässä ihmissuhteessa, jossa elän. Olen jotakin tästä yrittänyt tiivistää tekstiin Yhtä matkaa yhteen tultu. Tämän rakkausrunon kertoja kantaa kaikki vanhat murheet – tahallisen kliseisesti – ”roviolle rakkauven” ja polttaa sen tulessa murheet menneet. Syntyy mustaa tuhkaa.

Savolaisena kaskikansan jälkeläisenä miellän tuhkan vahvasti kasvun paikaksi.  Myös Kalevalan ja vanhojen runojemme suuri puu kasvaa poltetusta maasta – vähän liiankin hyvin. Yhtä matkaa -runossa on myös viittaus virpomiseen tai kylvettämiseen, elämää pursuavilla nuorilla vitsoilla tapahtuvaan hoitamiseen, hyvän toivottamiseen tai mihin kaikkeen tapaa onkaan sovellettu.

– – Murheet menneet mustaks tuhkaks
siitä kasvaa koivuvitsat
Oksilla minua virvot: ”Uskoo uutta, toivoo tuoret!”
Ritvoilla minua pyyhin: ”Joka päiväni iloksi!”

Tekstissä on äänessä kertoja, ja hänen kumppaninsa jää äänettömäksi. Hän kyllä ”virpoo” kertojaa, mutta hän ei edes auta kantamaan murheita roviolle, vaan sen tekee kertoja. Kumppani ei sano, mitä rovioon heitetään ja mitä ei. Hän antaa kertojan hoitaa itse omat hommansa. Silti koen, että kertoja ei jää suinkaan yksin. Kumppani on mahdollistaja, jonkinlainen yhteiselämän fasilitoija. Tekstistä välittyy – toivottavasti – pulppuavaa iloa. Tulen voima on uutta luovaa, sen avulla kasvaa virkeä puu, jonka oksilla ruokitaan ihmisen(ä) kasvua. 

Artikkelikuva ja kuvat koivun oksista: Pixabay. Patikointikuva ”kotialbumista”. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂

Ajatuksia tekstin takaa 1/3

Tämä postaus on ensimmäinen kolmesta tekstistä, jotka avaavat Metsä vastasi minulle -kokoelman tekstien taustoja: kolme postausta, kolme Sanna Hukkasen kuvaa ja hieman useampi runo esittelyssä.

Ensimmäisenä esittelen runon Eihän metsä meitä varten. Runo on antanut otsikkonsa kirjan yhden osion ”otsakkeeksi”, ja Sanna on laatinut sille kuvitukseksi käpytikan, joka nakuttelee kääpäistä puunrunkoa. Tikka on lehahtanut kuvaan runosta Tolppa turvaksi tikalle. Siitä runosta kerron kenties joskus toiste.

Eihän metsä meitä varten sai alkunsa Riikka Kaihovaaran haastattelusta. Hän oli Kalle Haatasen vieraana, ja ohjelmaa kuunnellessani pohdin metsän ja ihmisen suhdetta.

Runossa virittyy jännite puiden ja niitä tarvitsevan ja käyttävän ihmisen välille. Kuten monissa muissakin teksteissäni, myös tässä personifioin puita ja annan heille kenties melko romanttisenkin roolin: puu odottaa kohtaloaan, penää vielä oikeuttaan olla ja elää – mutta sahalla varustautunut ihminen on päättäväinen.

Tosielämässä ymmärrän, että tarvitsemme puuta. Kuten juuri eräälle toimittajalle totesin, asun itsekin hirsitalossa ja lämmitän sitä puulla. Runojen maailmassa olemme kuitenkin toisenlaisessa maailmassa. Siellä yksittäinen puu voi hieman uhmakkaastikin tai ainakin oman arvonsa tuntien kertoa, ettei hän ole tullut pilkkeeksi pinoihin vaan hänen oma elämänsä on ihan hänen oma elämänsä, josta hän tahtoo tietenkin pitää kiinni. Näin tapahtuu runossa Puiden täysi itseisarvo, joka on julkaistu Kohtuuspamfletissa (Into 2019).

Eihän metsä meitä varten -runossa on eräs sanavalinta, jonka haluan vielä lopuksi nostaa esiin. Kirjoitan: ”Eihän metsä meitä varten / eiväthän puut polvillansa”. Muistan miettineeni paljon sanaa ”polvillansa”. Se on ensinnäkin hieman vanhahtava ja siten kenties kömpelö. Sana kuitenkin soi mielestäni kauniisti säkeen lopussa.

Toisekseen olen rivin kanssa eri mieltä. Puut ovat polvillansa ihmisen ylivallan edessä. Me otamme, jos tahdomme ja sen kyllä teemme. Niistämme metsiä kuin räkää, luottaen siihen, että puuta kyllä piisaa ja metsät kasvavat nopeammin kuin ehdimme niitä niittää.

Päätin jättää runon puut pois polviltansa eli rivi sanoo, etteivät ne ole polvillaan ihmisen edessä. Tässä piilee taka-ajatus. Jonakin päivänä meidän täytyy huomata, että ylivaltamme olikin harhaa: emme me olleetkaan oikeassa! Puut eivät ole täällä vain meitä varten, meidän käytettävissämme. Ne ovat osa isoa systeemiä, jota parhaillaan ajamme yhä pahemmin vikatilaan. Puut ovat kehittyneet ja kasvaneet maapallolla ilman meitä, ilman ihmisiä. He kyllä tietävät paikkansa, ja meidän osaksemme jää lähinnä kiitollisuus. Voimme metsiä käyttää – mekin olemme osa isoa systeemiä – mutta eivät puut täällä seiso olevina, elävinä vain siksi, että ne tai he olisivat olemassa juuri meitä varten.

Metsä vastasi minulle -kokoelmaa voi tilata mm. kustantajan (Kirjokansi) verkkokaupasta.

Artikkelikuva ja kuva puupinosta: Pixabay. Kuva Sanna Hukkasen piirroksesta on minun ottamani: tuvan pöydällä, kännykällä – laatu on sen mukainen 🙂

Metsä vastasi minulle

Heinäkuussa 2015 kirjoitin tuolloiseen blogiini: ”Luulenpa, että tavoitin nyt jotakin itsestäni. Sommittelin rivin ”metsä vastasi minulle” ja samoin tein tajusin, että nyt ollaan jonkin ytimen vierellä.”

Kuten aiemmin tässä blogissa aprikoin, metsän ymmärtäminen turvapaikaksi on hieman ristiriitainen ajatus. Minulle metsä on kuitenkin aina ollut juurikin turvallinen paikka.

Pimeässäkään metsässä en pelkää muuta kuin ihmisiä – tarkemmin sanottuna useimmiten mielikuvituksen tuotteita, kuten verenhimoisia sarjamurhaajia. Ja ehkäpä hieman avaruusolentoja, jotka käyttäisivät minua eläinkokeisiinsa. Mutta metsän pimeyttä en pelkää, se on vain suojaava vaippa, johon voin kietoutua.

2015 kesällä jatkoin kertomalla, että teksti on vielä kesken. Pohdin: ”Tämä tuntuu samanlaiselta oivalluksen kaltaiselta havahtumiselta kuin se hetki, kun osasin pukea sanoiksi tunteeni juurista. Minun juureni vievät maahan, ja tunnen vahvasti, kuinka juureni sekoittuvat mäntyjen juuriin. Juuret imevät tai ainakin yrittävät imeä itseensä maaemon ”mahlaa”, edesmenneiden emojen viisautta ja voimaa. Nämä juuret minulla on, mutta ne johtavat pikemminkin luontoon kuin kulttuuriin, jos tätä vastinparia voi tässä kohden ilmauksena hyödyntää. Koen, että minulla ei ole juuria esimerkiksi sukuuni, sillä nuo ihmiset ovat jääneet (valitettavasti) vieraiksi. Paikkaan voin kokea juurtuvani, sen olen täällä Riippa-Ryysässä jo ehtinyt kokea, ja Savoon minulla on lapsena punotut siteet, ja siellä koen noiden edellä mainitsemieni juurien nimenomaan mutkittelevan. Ne vievät savolaiseen maaperään, mäkien sisään, järvien lomitse.”

Tekstin idea on, että kertoja kokee olevansa metsässä turvassa. Siellä häntä ei arvostella. Siellä ei kukaan kohota kättään kertojaa vastaan, eikä kukaan häntä uhkaa.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, tuntuu hieman hassultakin lukea vanhasta blogista: ”Toivon niin kovasti, että osaan kirjoittaa tämän tekeleen loppuun.” Liitin alle rivit:

Metsä vastasi minulle
oksat tarttuivat käsiini
Vaikka sinne en huhunnut
ketään kutsunut nimeltä – –

”Tule tänne tyttökulta
astu kohti korpimaita
Täällä kelpaat kuljeskella
kuusten alla käydessäsi”

Tätä katkelmaa teknisemmin tarkastellessa kiinnittyy huomio runsaisiin murtosäkeisiin. Ratkaisu palvelee dialogia kertojan ja metsän välillä. Metsä vastaa tasasäkein; kertoja käyttää murtosäkeitä. Itse ajattelen, että murtosäe voisi vihjata tässä levottomampaan mieleen ja tasasäe olisi lohdullinen, tuttu. Kuin sydämenlyönnit, tam-tam.

”Toivotaan, toivotaan, että tästä syntyy vielä valmista”, kirjoitin. Tuli tästä. Tästä tuli kirja.

Teksti on muokattu aiemmassa blogissani 24.7.2015 julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay.