Kuinka oppia arvostamaan muhjua?

Muutaman vuoden ajan asuimme puolisoni kanssa puolet vuodesta kaupungissa, puolet täällä Riippa-Ryysässä. (Uusille lukijoille tiedoksi, että Ryysä on leikkimielinen nimi kodillemme, vaatimattomalle talolle syrjässä kaikesta.) Paluu kaupunkiin oli aina vaikeaa, ja lopulta päätimme jäädä talveksikin Ryysään. Olimme jo testanneet taloa pakkasilla. Täällä ei ole remonttia tehty, joten lattiat ovat mitä ovat ja eristeet – noh, eipä niistä enempää. Vesiautomaatti nosti veden keittiön hanaan läpi vuoden, vanhaan karjakeittiöön tehdyssä saunassa sai itsensä pestyä pakkasillakin. Pärjäsimme, selvisimme.

Vanhat blogini paljastavat minun pohtineen viitisen–kuutisen vuotta sitten, miltä tuntuisi, jos tietäisi, ettei kaupungissa enää odotakaan moderni omakotitalo kaukolämpöineen ja muine mukavuuksineen. Mietin tuolloin, nauttisinko ”kämppäolosuhteista” vähemmän. Tai kenties jopa enemmän?

Useinhan vastaus löytyy kokeilemalla, niin tässäkin. Nyt tiedän, että nautin Riippa-Ryysän kämppäolosuhteista vähemmän. Kun kontrasti katoaa, jää jäljelle samanlaisuus. Joka päivä, jolloin kotona olen, katselen minikokoista niittyäni. Vesien ja saunan lämmitys, arkiset puuhat toistuvat samanlaisina. Se, mikä oli erilaista ja iloa tuovaa, on samaa ja tylsää. Uusia pulmia putkahtelee esiin monien vanhojen yhä odottaessa korjaamistaan: navettarakennus on elinkaarensa loppupäässä, eristeistä ei kannata puhua vieläkään, ahdasta on ja kaappitila ei riitä ja niin edelleen.

Kaupungissa talvea viettäessäni kaipasin erityisesti hiljaisuutta. Täällä Ryysässä on todella hiljaista. Toisinaan kuuluu autojen, metsäkoneiden ja muiden kulkupelien ääniä, mutta pääsääntöisesti hiljaisuutta riittää. Kurkien äänet kuuluvat yli puolen kilometrin päästä, ja satunnaiset raivaussahojen ja lentokoneiden äänet melkein yllättävät.

Kesää Ryysässä viettäessäni kaipasin ihmisiä: kontakteja, verkostoja, kokouksia, tapaamisia, tapahtumia ja yhdessä tekemistä. Kaltaiseni sinne ja tänne nenänsä pistävä aktiivinen kansalainen oli kaukana kaupungista hieman hukassa. Mitä ihmettä täällä voi tehdä maailmaa parantaakseen? Etäkokoustaa? No jopas kuulostaa tylsältä.

Yksi toinen – ja yllättävämpi – juttu, joka on osoittautunut kompastuskiveksi, on törky. Käyn Ryysässä jaakopinpainia muhjuksi nimeämme moskan kanssa.

Riippa-Ryysässä on melkoisesti muhjua. Oljet, sahanpuru, lattialautojen väleihin pesiytynyt epämääräinen saasta. Hämähäkinseitit. Sieltä täältä pilkottavat hylätyt esineet, tunkioiden pohjat.

Joka paikkaan vuosikymmenten aikana kertynyt pöly ja karsta eivät minua juurikaan haittaa etenkään ulkorakennuksissa, mutta toisinaan kaipaan puhtautta. Koska ennen korona-aikaa reissasin säännöllisesti, pääsin suihkuun, kaakeloituun wc:hen ja lämmintä vettä juoksuttavien hanojen ääreen. Kun katselen pyyhittyjä, pestyjä pintoja, tunnen kahtalaisia tunteita. Usein alan kaivata kotiin, kun hygieeninen ja moderni ympäristö tulee liian liki. Melkein yhtä usein ajattelen, että olisipa kiva asua tällaisessa ympäristössä: tasaisessa, puhtaassa, kiillotetussa, liukkaassa.

Kulttuuriantropologi Taina Kinnunen on tutkinut kosketuksen kulttuurihistoriaa. Hänen luennoillaan opin, miten kosketushistoriamme on muuttunut. Sata vuotta sitten karhea puu oli tavallinen asia sormien alla. Nyt muovi ja muut kovat ja sileät pinnat ovat tulleet sormillemme tutuiksi. Multa, kivet ja hiekka liittyvät lähinnä puutarhaan ja palstaviljelyyn.

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun voin kosketella myös karheita pintoja ja hengitellä katupölytöntä ilmaa, jossa leijuu siitepölyä, tomua, horsman haivenia. Olen vakuuttunut, että se tekee minulle hyvää. Mikrobiomini kiittävät, aivoni saavat monenlaista käsiteltävää. Vanhojen ovenripojen, karkeiden lautojen ja yllättävän pehmoisten hirsipintojen ohella kosken myös muhjuun. Sitä on vaikeampi arvostaa.

Milloin missäkin Ryysän rakennuksessa tökkään sormeni törkyyn, tahallani tai vahingossa. Pyyhkäisen mustaa pölyä, tahmaista mömmöä. Katson oljenpätkiä, vuosikymmeniä sitten hylättyjä esineitä. Tulee halu tarttua luutaan, huiskia muhju pois. Mutta kun törky on takertunut kiinni ikkunalautoihin, lattioille, seiniin, ovien päälle, rempottavien lautojen rakoihin ja joka paikkaan, sitä ei niin vain huiskita pois. Sen kanssa elää, mutta tottuuko siihen ikinä?

Kuvalähde: Pixabay.