Metsä vastasi minulle

Heinäkuussa 2015 kirjoitin tuolloiseen blogiini: ”Luulenpa, että tavoitin nyt jotakin itsestäni. Sommittelin rivin ”metsä vastasi minulle” ja samoin tein tajusin, että nyt ollaan jonkin ytimen vierellä.”

Kuten aiemmin tässä blogissa aprikoin, metsän ymmärtäminen turvapaikaksi on hieman ristiriitainen ajatus. Minulle metsä on kuitenkin aina ollut juurikin turvallinen paikka.

Pimeässäkään metsässä en pelkää muuta kuin ihmisiä – tarkemmin sanottuna useimmiten mielikuvituksen tuotteita, kuten verenhimoisia sarjamurhaajia. Ja ehkäpä hieman avaruusolentoja, jotka käyttäisivät minua eläinkokeisiinsa. Mutta metsän pimeyttä en pelkää, se on vain suojaava vaippa, johon voin kietoutua.

2015 kesällä jatkoin kertomalla, että teksti on vielä kesken. Pohdin: ”Tämä tuntuu samanlaiselta oivalluksen kaltaiselta havahtumiselta kuin se hetki, kun osasin pukea sanoiksi tunteeni juurista. Minun juureni vievät maahan, ja tunnen vahvasti, kuinka juureni sekoittuvat mäntyjen juuriin. Juuret imevät tai ainakin yrittävät imeä itseensä maaemon ”mahlaa”, edesmenneiden emojen viisautta ja voimaa. Nämä juuret minulla on, mutta ne johtavat pikemminkin luontoon kuin kulttuuriin, jos tätä vastinparia voi tässä kohden ilmauksena hyödyntää. Koen, että minulla ei ole juuria esimerkiksi sukuuni, sillä nuo ihmiset ovat jääneet (valitettavasti) vieraiksi. Paikkaan voin kokea juurtuvani, sen olen täällä Riippa-Ryysässä jo ehtinyt kokea, ja Savoon minulla on lapsena punotut siteet, ja siellä koen noiden edellä mainitsemieni juurien nimenomaan mutkittelevan. Ne vievät savolaiseen maaperään, mäkien sisään, järvien lomitse.”

Tekstin idea on, että kertoja kokee olevansa metsässä turvassa. Siellä häntä ei arvostella. Siellä ei kukaan kohota kättään kertojaa vastaan, eikä kukaan häntä uhkaa.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, tuntuu hieman hassultakin lukea vanhasta blogista: ”Toivon niin kovasti, että osaan kirjoittaa tämän tekeleen loppuun.” Liitin alle rivit:

Metsä vastasi minulle
oksat tarttuivat käsiini
Vaikka sinne en huhunnut
ketään kutsunut nimeltä – –

”Tule tänne tyttökulta
astu kohti korpimaita
Täällä kelpaat kuljeskella
kuusten alla käydessäsi”

Tätä katkelmaa teknisemmin tarkastellessa kiinnittyy huomio runsaisiin murtosäkeisiin. Ratkaisu palvelee dialogia kertojan ja metsän välillä. Metsä vastaa tasasäkein; kertoja käyttää murtosäkeitä. Itse ajattelen, että murtosäe voisi vihjata tässä levottomampaan mieleen ja tasasäe olisi lohdullinen, tuttu. Kuin sydämenlyönnit, tam-tam.

”Toivotaan, toivotaan, että tästä syntyy vielä valmista”, kirjoitin. Tuli tästä. Tästä tuli kirja.

Teksti on muokattu aiemmassa blogissani 24.7.2015 julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay.

”Millainen Suomen luonto on runon kielellä?”

Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestetään runokilpailu, josta kerrotaan lisää Ylen sivuilla. Ystävä vinkkasi minulle kilpailusta, ja päätin osallistua.

Kirjoitin tekstin, joka edustaa minulle hieman uudenlaista muotoa. Tätä muotoa tulee seuraava kokoelmani olemaan: rikon tyylisääntöjä ja käytän muun muassa 9-tavuisia säkeitä; saatanpa tehdä muutakin hassua.

Kirjoitin tekstin mielessäni se, että kyseessä on kilpailu. Runon aihepiiri on annettu, Suomen luonto. Ylen sivuilla oleva juttu (linkattu yllä) ohjasi sekin tekstiä tiettyyn suuntaan.

Tällainen siitä tuli ja nimi on ”Luontoni, emoni ääni”.

Minä kuulen kaikkialta
luontoni, emoni äänen
Hiljaa, mutta vaativana
punatulkun siiven alta
palokärjen päälaelta

Se on kyhmykiitäjäinen
palleroporonjäkälä
ahma, rohtovirmajuuri
ja pohjanvariksenmarja

Seison tiellä, keidassuolla
kuusikoissa, leimikoissa
Minä kuuntelen polulla
Sitä, josta me sanomme:
”Niin, biodiversiteetti,
ekologinen lokero.”

Puhumme katastrofista
vaadimme ilmastotekoja

Minä kuulen luonnon äänen
hätääntyneen, vaimennetun
luontoni, emoni äänen

Aivan tyytyväinen en ole, mutta minähän en ikinä pidä teksteistäni – turha siis valittaa! Erityisesti korvaan särähtävät tie ja keidassuo, mutta tällä mennään.

Suomen luonnon päivää odotellessa!

Jos minä osaisin, kirjoittaisin runon

Jos minä osaisin, kirjoittaisin runon siitä, kuinka vihervarpuset ovat saapuneet syömään voikukan siemeniä.

Kirjoittaisin siitä, kuinka jännittävää on seurata, kantaako kukkavana linnun painon vai taipuuko se maahan saakka.

Jos minä osaisin, kirjoittaisin siitä, kuinka lintu ottaa lenninhaivenen nokkaansa – yhden kerrallaan – ja pyörittelee sitä hetken.

Haituva putoaa, lintu nielaisee siemenen. Se ottaa seuraavan haituvan nokkaansa.

Tai ehkäpä se lentääkin toiseen kukkaan?

Kirjoittaisin, kummin tapahtuu, mutta en tiedä.

Niinpä kirjoitan vain tämän.