Puheenvuoroni Joensuun Kalevalaisten naisten tapahtumassa 6.7.2021. Aluksi kukitettiin perinteisin menoin Miihkali Arhippaisen patsas, sitten oli vuorossa ohjelmaosuus, jonka lopussa esitin pari runoa ja kerroin hieman ajatuksiani niihin liittyen. Tässä puheenvuoroni:
”Kiitos kutsusta! Olin oikein ilahtunut kutsusta ja on mukava tulla tänään vieraaksenne muutaman tekstin kera. Olen Erja Laakkonen ja ihminen Metsä vastasi minulle -kokoelman takana. Luen teille pari runoa, joista toinen taitaa olla sieltä aika vanhimmasta päästä ja toinen muutaman vuoden takaa. Tämän kokoelman tekstit ovat siis pitkältä ajalta; vanhimmat ovat vuodenvaihteesta 2012–2013.
Valitsin tähän alkuun tekstin, jonka nimi on Tuhma ei sitä tajua. Valitsin tämän siksi, että tekstissä on viittaus runonlauluun, äskeistä kukitusta vielä muistaen. Otsikon sana ’tuhma’ ei tarkoita sitä, mitä sanalla tänä päivänä tarkoitetaan vaan se tarkoittaa enemmänkin tyhmää tai ymmärtämätöntä. Olen savolainen ja ainakin omassa lapsuudessani tuota sanaa vielä käytettiin etenkin lausahduksessa: ”Olipa tuhmasti tehty” – kun arvosteltiin jonkin henkilön toimintaa. Se tarkoitti suunnilleen typerästi toimimista.
Mainitsin tuossa savolaisuuteni ja se on ehkä yksi suuri tausta kaikille tämän kokoelman teksteille. Koin pitkään olevani hyvin juureton, koska yhteys esimerkiksi sukuun on katkennut ja ihmisten maailma ei ole koskaan ollut minulle mitenkään mieluinen saati mukava paikka. Sitten ymmärsin, että on ihan ok ajatella, että minun juureni sekoittuvat puiden juuriin, voisi ehkä sanoa, että ne luikertavat Pisan pitkien puiden juurten lomassa ja puut ovat minulle hurjan tärkeitä monella tavalla. Samoin suuret tai muuten kiehtovat kivet, ja nämä elementit ovat tämänkin kokoelman teksteissä päärooleissa. Puita ylistetään, valituksiakin on joukossa ja huolta siitä, miten metsien monimuotoisuus on uhattuna.
Metsän ja puiden ohella teksteissä seikkailee tietäjiä ja parantajia ja ihan tavallisia ihmisiä, myös nykyajan ihmisiä. Kirja liikkuu kyllä paljon vanhoissa asioissa, menneissä vuosisadoissa.
Vanhaa on myös niin sanottu kalevalamitta tai ehkä mieluummin vanha mitta tai nelipolvinen trokee. Juha Hurme hienosti kuvasi eräässä radio-ohjelmassa (Suuren laulun jäljillä, Yle Areena) sitä sidettä, joka mittaan liittyy. Me voimme kulkea tätä mittaa käyttäen kauas historiaan. Mitta on käytännössä ikiaikainen, sen tapaan on varmasti laulettu, rukoiltu, loitsittu ja tuuditeltu lasta hyvin kaukaa esihistoriasta saakka.
Suomalais-ugrilainen tai itämerensuomalainen perinne kulkee mitan mukana: on huikeaa ajatella, että jokin tällainen side on tallella kauas kivikaudelle asti. Savolaisena ja suomalaisena koen, että mitan vaaliminen on tärkeää. Olen myös tosi iloinen siitä työstä, mitä esimerkiksi nuoret karjalaisaktivistit tekevät ja kuinka Kalevalaiset naiset on vaalinut arvokasta perintöä tai kuinka esimerkiksi Sanna Hukkanen käyttää lahjojaan tällä saralla. Olen todella kiitollinen siitä, että sain hänet kuvittajaksi tähän kirjaan.
Pidän tuosta mitasta myös siksi, että se resonoi maailmankuvani kanssa. Kuten tuossa mainitsin, puut ja sen sellaiset ovat minulle hyvin läheisiä ja minusta on kiehtovaa, kuinka muinaisuskossa tai kansanuskossa on personoitu luontoa, sen voimia ja pyritty ymmärtämään ihmisen paikkaa maailmassa jollakin sellaisella tavalla, joka on todella ajankohtainen tänä päivänä, ekokriisien aikakaudella.
Helteiseen päivään sopii runo Aurinko elämän äiti, joka myös muistuttaa siitä, kuinka tärkeää puiden suojeleminen on myös tai ehkä eritoten kaupungeissa. Suuret vanhat puut löytyvät nykyään kaupungeista, hautuumailta, joissakin kaupungeissa vielä puistoista. Varjostavat suuret puut ovat tällaisina päivinä korvaamattomia ja ehkäpä paahde saa meidät muistamaan, miten monen eliölajin koti vanha koivu tai jokin jalolehtipuu voi olla. Samalla runo on ylistys elämänvoimalle, kaiken kauniin kasvattajalle.
Kiitos!”
Kuvalähde: Pixabay
