Puheenvuoro Runon ja Suven päivänä, Eino Leinon päivänä

Puheenvuoroni Joensuun Kalevalaisten naisten tapahtumassa 6.7.2021. Aluksi kukitettiin perinteisin menoin Miihkali Arhippaisen patsas, sitten oli vuorossa ohjelmaosuus, jonka lopussa esitin pari runoa ja kerroin hieman ajatuksiani niihin liittyen. Tässä puheenvuoroni:

”Kiitos kutsusta! Olin oikein ilahtunut kutsusta ja on mukava tulla tänään vieraaksenne muutaman tekstin kera. Olen Erja Laakkonen ja ihminen Metsä vastasi minulle -kokoelman takana. Luen teille pari runoa, joista toinen taitaa olla sieltä aika vanhimmasta päästä ja toinen muutaman vuoden takaa. Tämän kokoelman tekstit ovat siis pitkältä ajalta; vanhimmat ovat vuodenvaihteesta 2012–2013.

Valitsin tähän alkuun tekstin, jonka nimi on Tuhma ei sitä tajua. Valitsin tämän siksi, että tekstissä on viittaus runonlauluun, äskeistä kukitusta vielä muistaen. Otsikon sana ’tuhma’ ei tarkoita sitä, mitä sanalla tänä päivänä tarkoitetaan vaan se tarkoittaa enemmänkin tyhmää tai ymmärtämätöntä. Olen savolainen ja ainakin omassa lapsuudessani tuota sanaa vielä käytettiin etenkin lausahduksessa: ”Olipa tuhmasti tehty” – kun arvosteltiin jonkin henkilön toimintaa. Se tarkoitti suunnilleen typerästi toimimista.

Mainitsin tuossa savolaisuuteni ja se on ehkä yksi suuri tausta kaikille tämän kokoelman teksteille. Koin pitkään olevani hyvin juureton, koska yhteys esimerkiksi sukuun on katkennut ja ihmisten maailma ei ole koskaan ollut minulle mitenkään mieluinen saati mukava paikka. Sitten ymmärsin, että on ihan ok ajatella, että minun juureni sekoittuvat puiden juuriin, voisi ehkä sanoa, että ne luikertavat Pisan pitkien puiden juurten lomassa ja puut ovat minulle hurjan tärkeitä monella tavalla. Samoin suuret tai muuten kiehtovat kivet, ja nämä elementit ovat tämänkin kokoelman teksteissä päärooleissa. Puita ylistetään, valituksiakin on joukossa ja huolta siitä, miten metsien monimuotoisuus on uhattuna.

Metsän ja puiden ohella teksteissä seikkailee tietäjiä ja parantajia ja ihan tavallisia ihmisiä, myös nykyajan ihmisiä. Kirja liikkuu kyllä paljon vanhoissa asioissa, menneissä vuosisadoissa.

Vanhaa on myös niin sanottu kalevalamitta tai ehkä mieluummin vanha mitta tai nelipolvinen trokee. Juha Hurme hienosti kuvasi eräässä radio-ohjelmassa (Suuren laulun jäljillä, Yle Areena) sitä sidettä, joka mittaan liittyy. Me voimme kulkea tätä mittaa käyttäen kauas historiaan. Mitta on käytännössä ikiaikainen, sen tapaan on varmasti laulettu, rukoiltu, loitsittu ja tuuditeltu lasta hyvin kaukaa esihistoriasta saakka.

Suomalais-ugrilainen tai itämerensuomalainen perinne kulkee mitan mukana: on huikeaa ajatella, että jokin tällainen side on tallella kauas kivikaudelle asti. Savolaisena ja suomalaisena koen, että mitan vaaliminen on tärkeää. Olen myös tosi iloinen siitä työstä, mitä esimerkiksi nuoret karjalaisaktivistit tekevät ja kuinka Kalevalaiset naiset on vaalinut arvokasta perintöä tai kuinka esimerkiksi Sanna Hukkanen käyttää lahjojaan tällä saralla. Olen todella kiitollinen siitä, että sain hänet kuvittajaksi tähän kirjaan.

Pidän tuosta mitasta myös siksi, että se resonoi maailmankuvani kanssa. Kuten tuossa mainitsin, puut ja sen sellaiset ovat minulle hyvin läheisiä ja minusta on kiehtovaa, kuinka muinaisuskossa tai kansanuskossa on personoitu luontoa, sen voimia ja pyritty ymmärtämään ihmisen paikkaa maailmassa jollakin sellaisella tavalla, joka on todella ajankohtainen tänä päivänä, ekokriisien aikakaudella.

Helteiseen päivään sopii runo Aurinko elämän äiti, joka myös muistuttaa siitä, kuinka tärkeää puiden suojeleminen on myös tai ehkä eritoten kaupungeissa. Suuret vanhat puut löytyvät nykyään kaupungeista, hautuumailta, joissakin kaupungeissa vielä puistoista. Varjostavat suuret puut ovat tällaisina päivinä korvaamattomia ja ehkäpä paahde saa meidät muistamaan, miten monen eliölajin koti vanha koivu tai jokin jalolehtipuu voi olla. Samalla runo on ylistys elämänvoimalle, kaiken kauniin kasvattajalle.

Kiitos!”

Kuvalähde: Pixabay

Metsä vastasi minulle

Heinäkuussa 2015 kirjoitin tuolloiseen blogiini: ”Luulenpa, että tavoitin nyt jotakin itsestäni. Sommittelin rivin ”metsä vastasi minulle” ja samoin tein tajusin, että nyt ollaan jonkin ytimen vierellä.”

Kuten aiemmin tässä blogissa aprikoin, metsän ymmärtäminen turvapaikaksi on hieman ristiriitainen ajatus. Minulle metsä on kuitenkin aina ollut juurikin turvallinen paikka.

Pimeässäkään metsässä en pelkää muuta kuin ihmisiä – tarkemmin sanottuna useimmiten mielikuvituksen tuotteita, kuten verenhimoisia sarjamurhaajia. Ja ehkäpä hieman avaruusolentoja, jotka käyttäisivät minua eläinkokeisiinsa. Mutta metsän pimeyttä en pelkää, se on vain suojaava vaippa, johon voin kietoutua.

2015 kesällä jatkoin kertomalla, että teksti on vielä kesken. Pohdin: ”Tämä tuntuu samanlaiselta oivalluksen kaltaiselta havahtumiselta kuin se hetki, kun osasin pukea sanoiksi tunteeni juurista. Minun juureni vievät maahan, ja tunnen vahvasti, kuinka juureni sekoittuvat mäntyjen juuriin. Juuret imevät tai ainakin yrittävät imeä itseensä maaemon ”mahlaa”, edesmenneiden emojen viisautta ja voimaa. Nämä juuret minulla on, mutta ne johtavat pikemminkin luontoon kuin kulttuuriin, jos tätä vastinparia voi tässä kohden ilmauksena hyödyntää. Koen, että minulla ei ole juuria esimerkiksi sukuuni, sillä nuo ihmiset ovat jääneet (valitettavasti) vieraiksi. Paikkaan voin kokea juurtuvani, sen olen täällä Riippa-Ryysässä jo ehtinyt kokea, ja Savoon minulla on lapsena punotut siteet, ja siellä koen noiden edellä mainitsemieni juurien nimenomaan mutkittelevan. Ne vievät savolaiseen maaperään, mäkien sisään, järvien lomitse.”

Tekstin idea on, että kertoja kokee olevansa metsässä turvassa. Siellä häntä ei arvostella. Siellä ei kukaan kohota kättään kertojaa vastaan, eikä kukaan häntä uhkaa.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, tuntuu hieman hassultakin lukea vanhasta blogista: ”Toivon niin kovasti, että osaan kirjoittaa tämän tekeleen loppuun.” Liitin alle rivit:

Metsä vastasi minulle
oksat tarttuivat käsiini
Vaikka sinne en huhunnut
ketään kutsunut nimeltä – –

”Tule tänne tyttökulta
astu kohti korpimaita
Täällä kelpaat kuljeskella
kuusten alla käydessäsi”

Tätä katkelmaa teknisemmin tarkastellessa kiinnittyy huomio runsaisiin murtosäkeisiin. Ratkaisu palvelee dialogia kertojan ja metsän välillä. Metsä vastaa tasasäkein; kertoja käyttää murtosäkeitä. Itse ajattelen, että murtosäe voisi vihjata tässä levottomampaan mieleen ja tasasäe olisi lohdullinen, tuttu. Kuin sydämenlyönnit, tam-tam.

”Toivotaan, toivotaan, että tästä syntyy vielä valmista”, kirjoitin. Tuli tästä. Tästä tuli kirja.

Teksti on muokattu aiemmassa blogissani 24.7.2015 julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay.

”Millainen Suomen luonto on runon kielellä?”

Suomen luonnon päivän kunniaksi järjestetään runokilpailu, josta kerrotaan lisää Ylen sivuilla. Ystävä vinkkasi minulle kilpailusta, ja päätin osallistua.

Kirjoitin tekstin, joka edustaa minulle hieman uudenlaista muotoa. Tätä muotoa tulee seuraava kokoelmani olemaan: rikon tyylisääntöjä ja käytän muun muassa 9-tavuisia säkeitä; saatanpa tehdä muutakin hassua.

Kirjoitin tekstin mielessäni se, että kyseessä on kilpailu. Runon aihepiiri on annettu, Suomen luonto. Ylen sivuilla oleva juttu (linkattu yllä) ohjasi sekin tekstiä tiettyyn suuntaan.

Tällainen siitä tuli ja nimi on ”Luontoni, emoni ääni”.

Minä kuulen kaikkialta
luontoni, emoni äänen
Hiljaa, mutta vaativana
punatulkun siiven alta
palokärjen päälaelta

Se on kyhmykiitäjäinen
palleroporonjäkälä
ahma, rohtovirmajuuri
ja pohjanvariksenmarja

Seison tiellä, keidassuolla
kuusikoissa, leimikoissa
Minä kuuntelen polulla
Sitä, josta me sanomme:
”Niin, biodiversiteetti,
ekologinen lokero.”

Puhumme katastrofista
vaadimme ilmastotekoja

Minä kuulen luonnon äänen
hätääntyneen, vaimennetun
luontoni, emoni äänen

Aivan tyytyväinen en ole, mutta minähän en ikinä pidä teksteistäni – turha siis valittaa! Erityisesti korvaan särähtävät tie ja keidassuo, mutta tällä mennään.

Suomen luonnon päivää odotellessa!

Jos minä osaisin, kirjoittaisin runon

Jos minä osaisin, kirjoittaisin runon siitä, kuinka vihervarpuset ovat saapuneet syömään voikukan siemeniä.

Kirjoittaisin siitä, kuinka jännittävää on seurata, kantaako kukkavana linnun painon vai taipuuko se maahan saakka.

Jos minä osaisin, kirjoittaisin siitä, kuinka lintu ottaa lenninhaivenen nokkaansa – yhden kerrallaan – ja pyörittelee sitä hetken.

Haituva putoaa, lintu nielaisee siemenen. Se ottaa seuraavan haituvan nokkaansa.

Tai ehkäpä se lentääkin toiseen kukkaan?

Kirjoittaisin, kummin tapahtuu, mutta en tiedä.

Niinpä kirjoitan vain tämän.