Rakkaus

Muistelen aina silloin tällöin erästä automatkaa vuosien takaa. Istuin takapenkillä kahden minulle melko vieraan henkilön välissä, ajelimme kotiin jostakin tapahtumasta. En edes muista, keitä matkustajat olivat; kuljettaja on ainoa, jonka muistan. Oli pimeää ja pitkä päivä taisi väsyttää meitä kaikkia.

Juttelimme matkan ratoksi kaikenlaista, asiaa ja vähemmän vakavaa. Jossakin kohtaa keskustelua totesin painokkaasti ja hieman teatraalisestikin, että maailma tarvitsee rakkautta. Taisinpa vielä oikein toistaa, että nimenomaan rakkautta. Autoon laskeutui oudohko hiljaisuus, lopulta kuului hieman naurahtelua.

Minä olin vakavissani. Ajattelen ihan oikeasti, että maailma kaipaa rakkautta.

Miksi muut nauroivat? Siksikö, että olin teatraalinen ja minun ajateltiin vitsailevan? En usko tämän selittävän kaikkea. Luulen, että väitettäni pidettiin hieman naiivina. Rakkaus on höttöä, heppoista ja pinkkiä, tyttöjen juttu, tunteellista haihattelua.

Höpsis. Rakkaus on vahvaa, tulista ja väkevää. Sen voimalla voi vaikka tappaa, valitettavasti. Rakkaus ei ole vain tunne, se on enemmän kuin affekti. Rakkaus on äärimmäisen voimakasta.

Kuka pitää höttönä vaikkapa sitä, mitä äidin tai isän mielessä liikahtaa, kun lapsi raapaisee polvensa rikki asvalttiin? Tai kuka sanoo, että on heppoista ja pinkkiä rakastaa kotiseutuaan, sen maisemia? Onko se tunteellista haihattelua, mitä kokee, kun katsoo laiturilta tuttua järvenselkää iltahämärissä? Millaista höpötystä on kahden ystävyksen välinen syvä yhteys tai korppiparin välinen kommunikaatio, kun he kaartelevat moottoritien yllä etsimässä raatoja? Tai: kaksosten kokema telepatia, vastarakastuneiden kaiken nielevä intohimo, vasikkansa perään huutava lehmä?

Rakkaus ei ole höttöä.

Se on välittämistä, empatiaa, puolen valitsemista. Rakkaus saa meidät pitämään kiinni jostakin, minkä koemme tärkeäksi. Rakastuneina olemme valmiita uhmaamaan itsekkyyttämme ja rajojamme. Uskallamme puolustaa toisiamme, olemme valmiita tarttumaan toimeen.

Positiivisen psykologian asiantuntija Taina Laane kirjoittaa, että mediassa toistuvat uhkakuvat, eivät uutiset välittämisestä. Uutisvirtaa selatessa on helppo uskoa, että rakkaus on jäänyt onnettomuuksien, nälänhädän ja kansanmurhien jalkoihin. Osin tämä on totta, mutta ei koko kuva. Edelleen on rakkautta.

Itse lisäisin, että media, etenkin sosiaalinen media, on niin kyllästetty pinnallisella sisällöllä, että vakavammat myönteiset uutiset ja artikkelit katoavat niiden sekaan. Joku haki peppuun implantit hieman epäilyttävältä klinikalta, toinen hankki uudet kengät. Näitä uutisia selatessamme emme huomaa, miten paljon välittämistä ja huolenpitoa, ystävyyttä ja rakkautta on ”piilossa” postauksissa ja uutisjutuissa. Siellä ja täällä ne pilkahtavat esiin.

Toivoisin, että yhä useampi meistä ei pitäisi rakkautta höpsöttelynä, vaan suhtautuisimme siihen vakavasti. Uskaltaisimme sanoa, että rakastan, rakkaus, rakas. Ja että kertoisimme avoimesti, että tekojamme motivoi rakkaus. Rakkaus elämää kohtaan, rakkaus rakkautta kohtaan.

Kuvat: Pixabay, kissakuvan sävyjä muokattu.

Kvakka-kla-kla-kak-kak-kva

Salon TasausKohtuusPaja, TaKoPaja, piti viikonloppuna webinaaria Polkuja kohtuuteen 3. Päivien ohjelma striimattiin, ja esitykset ovat nähtävissä YouTubessa tallenteina.

Lauantaina kuultiin Päiväsatu. Sen oli kirjoittanut ja esitti ekopsykologi Irma Heiskanen. Satu on kuultavissa tästä. Heiskasen sadussa seikkailee muun muassa viimeinen majava. Kun Heiskanen lukee majavan unesta, kyyneliltä ei voi välttyä. Kuinka kaunis ja julma maailma onkaan, miten paljon mahtuu yhden majavan yhteen kesään. Entä koko elämään? Ja miten surkea ja raaka majavan kohtalo onkaan. Sukunsa viimeisenä hänenkin on aika palata uniaikaan (Heiskanen viitannee Australian alkuperäiskansojen kuvaamaan uniaikaan).

Juuri ennen päiväsatua käydyssä paneelikeskustelussa pohdittiin toisenlajisten olentojen kohtaamista. Tuuli Hirvilammi kertoi tapaamisestaan kovakuoriaisen kanssa kesken suppilovahveroiden poiminnan. Irma Heiskanen kommentoi keskustelua ja kertoi pohtineensa paljon lajien välistä kommunikaatiota – siis hyvin laajassa merkityksessä, kaikenlaisten elollisten olentojen välistä kommunikaatiota. Hän painotti näiden kohtaamisen merkitystä ja totesi, että kohtaamisten myötä toimintamme voisi muuttua.

Keskustelun soljuessa eteenpäin jäin miettimään kohtaamisia. Omassa arjessani tapaan melko paljon muiden lajien joukkoon kuuluvia lähimmäisiäni. Perheessämme on aivan tavallista pelastaa kärpänen ikkunan välistä, kiikuttaa matoja ja hämähäkkejä turvaan ihmisten jaloista, lopettaa kituva lintu – ylipäätään huolehtia muista eläimistä. Samalla tavalla vältän turhan haitan aiheuttamista puille, mutta toki heittelen halkoja uuniin (tätäkin kirjoittaessani lämmitän samalla uunia) ja ostan lautaa. Mutta en astu lumikengillä kuormansa alle taipuneen puun päälle, jos se on vältettävissä.

Kohtaamista on sekin, että mietin sienirihmastoja jalkojeni alla, itiöitä huoneilmassa, mikroskooppisia olentoja hirsiseinän välissä, siiroja kompostorissa. Kiinnitän niihin huomiota, vaikkemme aina kohtaakaan näkyvällä tavalla.

Hanhien muutto on jatkunut jo muutaman päivän. Tänään on pudotuskeli: sade, tihku ja usva pitävät linnut lepäilemässä. Eilen auroja meni hyvällä tuulella muutamia, edellisinä päivinä joitakin per päivä. Kanadan- ja valkoposkihanhia he lienevät.

Kaklatuksen kuuluessa sekä minä että puolisoni pysähdymme. Perunannosto seisahtuu, katse hakee hanhiauraa. Askel jää melkein kesken, kun joku kvaakottaa kaukana. Matkalla huussiin, veden lämmitykseen, kottikärryjä hakemaan – me seisahdumme, kun parven äänet tarttuvat korviimme.

Seuraan lintuja katseellani. Koen aina haikeutta, mutta myös paljon huolta. Syksyinen lähdöntunnelma tietysti koskettaa; samalla kouraisee pelko siitä, kuinka joku parvesta voi haavoittua. Kuolla tai jäädä kitumaan. Suren lintujen osaa. Kuinka julma elämä on, miten raaka voi siipirikon hanhen kuolema olla. Millaista tuskaa kokee kumppaninsa menettänyt hanhi? Mutta miten kauniilta täytyykään tutun niemen näyttää jo kymmenettä matkaa taittavan hanhen silmissä – ja miten jännittävä ensimmäinen muuttomatka nuorelle linnulle on.

Suurten lintujen aurassa on jotakin niin vaikuttavaa, että arkinen touhuaminen pysähtyy väistämättä. Kaklatus tuntuu luissa asti; kuin vaistomaisesti pidättää hengitystä, rinnassa tuntuu pakahduttavalta. Ylitse kiirehtivät linnut eivät ihmistä välttämättä huomaakaan, mutta ihminen seisoo perunapellolla, ottaa hanskan kädestään, pyyhkii poskeaan, hieraisee märän etusormen housunreiteen.

Hyvää matkaa!


Kuvat: Pixabay

PS. Tämä laulu sopii paremmin kevätmuuttoon, mutta on niin upea, että en malta olla linkittämättä: Metsatöllin Veelind.

Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.

Jääkaapin näköinen metsä

Kuvittele, että tulet vierailulle ystäväsi uuteen kotiin. Astut keittiöön. Tunnistat tilan keittiöksi muun muassa tiskialtaasta ja ruokapöydästä. Ystäväsi touhuaakin juuri tarjoiluja pöytään. Näet mikroaaltouunin, vedenkeittimen; nurkassa jököttää suuri vaalea kaapin näköinen mööpeli, jonka etupaneelissa palaa kaksi tai kolme pientä vihreää valoa. Kaappi hurisee, huomaat.

Etkö ajattelisikin, että tuo mööpeli on jääkaappi? Se näyttää jääkaapilta, kuulostaakin jääkaapilta. Jos keittiössä hääräävä ystäväsi pyytäisi sinua nostamaan pöytään limsapullon, todennäköisesti lähestyisit juuri tuota hurisevaa mööpeliä. Mutta ystäväsi naurahtaisi hieman ja sanoisi sen olevan vain pahvinen lavaste.

Kuva: Pixabay

Juttu tuli taannoin mieleeni ollessani kävelyllä eräällä pikkutiellä. Katselin ympärilleni: näin ojassa kukkivan rätvänän, auton alle jääneitä sammakoita, nuoria kuusia tien varressa. Olin maalaismaisemassa, puiden ja hakkuuaukkojen keskellä. Pohdin, kuinka moni saattaisi ajatella mielissään, että ”oih luontoa, kaunista, idyllinen maalaistie”. Kuuset näyttävät kuusilta, ne ovat kuusia. Piskuinen haapa on haapa, koivuakin tuossa kasvaa. Eikö tämä ole sitä upeaa suomalaista metsää?

Eräs tuttavani haluaa päästä aina silloin tällöin metsään. Hän valitteli, että se vaatii autokyydin järjestelemisen, eikä hänellä itsellään ole edes ajokorttia saati autoa. Metsään ei pääse julkisilla. Kurtistelin kulmiani kenties aika paljon, sillä hän selitti: Hänelle talousmetsä ei ole metsä. Metsään päästäkseen hänen täytyy mennä vanhojen metsien suojelualueelle tai jonkin kansallispuiston vanhempiin osiin.

Tuttavani ymmärtää ekologiasta huomattavasti enemmän kuin minä. Hän on harrastanut niin biologian opiskelua kuin retkeilyä ja on perillä metsänhoidon menetelmistä ja metsälainsäädännöstä. Minä en tiedä biologiasta enkä metsätaloudesta oikeastaan yhtään mitään. Siksipä minulle kelpaakin tehohoidettu talousmetsä metsäksi, kun haluan mennä puiden ja muiden kasvien seuraan. Tietysti arvostan vanhoja metsiä ja puuvanhuksia, harvinaisiksi käyviä luontotyyppejä ja ojittamattomia soita. Mutta pystyn ihan sujuvasti ulkoilemaan talousmetsässäkin, kun se on vielä pystyssä. Ajattelen, ettei se ole puun itsensä vika, että sattuu kasvamaan talousmetsässä.

Toisinaan silti hämmästelen, kuinka (henkilökohtaisen tilini) Instagram-virrassa hehkutetaan metsäretkiä, ja kuvissa näkyy vain tasaikäistä männikköä. Joskus kuvassa saattaa olla avohakkuun reuna, mutta kuvateksti puhuu luonnon kauneudesta. Sievä usva tai kasteinen heinä on kiinnittänyt kuvaajan huomion – taustalla ammottava aukko ei ole esteettistä elämystä pilannut, päinvastoin mahdollistanut kuvaan sopivan valaistuksen.

Suomea pidetään metsäisenä maana, ja tavallaan se onkin totta. Metsä tarkoittaa metsäalan ammattikielessä metsä- ja kitumaan yhteenlaskettua alaa. (Sitten on vielä huonokasvuisempi, jopa puuton joutomaa.) Luke kertoo, että 23 miljoonaa hehtaaria eli kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsää tai muutoin puustoista maata, esimerkiksi suota. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan ”puuntuotantoon soveltuvaa metsämaata on 20,3 miljoonaa hehtaaria”. Kitumaata eli huonokasvuista metsämaata on saman lähteen mukaan 2,5 miljoonaa hehtaaria. Suojeltuja ja ”rajoitetussa metsätalouskäytössä olevia metsiä” on 2,9 miljoonaa hehtaaria. Se tarkoittaa hieman alle 13 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta. Ministeriön sivuilla kerrotaan myös, että kokonaan ”hakkuiden ulkopuolelle suojeltuja metsiä on 2,2 miljoonaa hehtaaria”.

Monet metsälajit eli eläin-, sieni- ja kasvilajit, jotka tarvitsevat elinympäristökseen metsän, ovat pulassa. Keskeinen syy piilee nykyisessä tavassamme käsitellä ja kasvattaa metsiä. ”Merkittävin syy metsälajien uhanalaisuudelle on metsien talouskäyttö”, kirjoitettiin keväällä 2019 metsäalan verkkolehden jutussa, joka esitteli Punaista kirjaa eli Suomen lajien uhanalaisuus -raporttia. Tasaikäinen puupelto luokitellaan tilastoissa metsäksi, mutta se ei sovellu elinympäristöksi esimerkiksi lahopuuta kaipaaville lajeille. Tehohoidetun ”metsän”, lainausmerkeissä, tarkoitus on tuottaa rahaa, joten sitä toki pyritään hoitamaan niin, että tuotto on hyvä.

Niin sanottu ”hyvin tuottava metsä” on ilo metsänomistajalle mutta valitettavasti tappio useille metsälajeille. Suojelualueet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Vielä vähemmän taitavat auttaa suojavyöhykkeet, tietyn kohteen ympärille jätettävät kaistat, joita ei hakata tai muutoinkaan käsitellä. Toki niiden merkitys voi olla suuri yksittäisten yksilöiden näkökulmasta ja parempi vähän kuin ei mitään, mutta metsäalan sisälläkin niistä käydään debattia.

Pitäisikö metsänhoito sitten tyystin lopettaa? Ei tietenkään. Metsää ja ylipäätään elinympäristöjä voidaan hoitaa monilla tavoilla.

Eri-ikäinen metsänkasvatus parantaa metsälajien elinmahdollisuuksia talousmetsissä, tiivistää Luonnonvarakeskus. Hyvää tekisi kyllä myös ihan vain hakkuiden vähentäminen globaalisti sekä suojelualueiden pinta-alan lisääminen – ainakin monien eläin-, sieni- ja kasvilajien näkökulmasta. Koska luonnon monimuotoisuus hupenee hurjaa vauhtia ja luontotyyppien uhanalaistumista ei ole pysäytetty, tarvitaan virtavesien kunnostusta, suo-ojien tukkimista, niittotalkoita ja useita muita toimia.

Hoitaa saa ja pitää, yhtä lailla metsiä kuin vesiä, ketoja, niittyjä – monenlaisia luontotyyppejä. Maallikkona ajattelen, että hoitamista voi tehdä aktiivisesti ja passiivisesti: muun muassa ennallistamista tarvitaan, mutta joka paikkaan ei ole pakko kajota, vaan voisimme jättää alueita silleen. Esimerkiksi omakotitaloasuja voi kokeilla tätä pienimuotoisesti jättämällä pihasta kulman tai kaksi ”hoitamatta” – perustaa luontopihan.

Monet meistä maallikoista ajattelevat, että metsät kyllä pärjäilevät ainakin Suomessa hyvin. Junan ikkunassa vilisee vihreää, kuntien matkailumainosten kuvissa roikkuu luppoa vai naavaako se on, tutun pururadan ympäröivät puut. Metsäautotietä pääsee helposti marja-apajille, mustikkaa tuli tänäkin vuonna. Koiran kanssa voi käväistä lähimetsikössä ja syyskesällä löytää tatteja sukulaisten mökin nurkalta. Tukkirekat ovat tuttu näky nekin, mutta mediassa rauhoitellaan, että metsää kasvaa enemmän kuin ehdimme hakata.

Jaettu arkinen kokemus on, että melkein missä päin Suomea tahansa pääsee kohtuullisen nopeasti metsään. Puita riittää, sammaltakin on saappaan alle.

Mutta onko kaikki ihan sitä, miltä näyttää? Maallikon on helppo kuvitella, että pururataa ympäröivässä mäntytaimikossa kipittää jos minkälaisia kovakuoriaisia ja lähimetsikkö tarjoaa kodin purevasti tirskuttaville tiaisille. Ja eivätkös sienet osoita, että mökkitontti on ihan erämaata? Se näyttää metsältä, se kuulostaa metsältä. Se sijaitsee siellä, missä voisi metsän kuvitellakin olevan: tuolla ulkona, siellä luonnossa, jossa koiran kanssa kävellään. Junan ikkunasta katsottuna näyttää vihreältä ja vaunun ilmastointi pitää tasaista, hurisevaa ääntä.

Ihmisen erityinen osa on velvollisuus

Aktivisti Juni Sinkkonen pohtii kauniissa dokumentissa Puunhalaaja, ettei ketään voi pakottaa suojelemaan luontoa. Näin toki on.

Mutta kuten Junikin miettii, jokaisen kykenevän tulisi tehdä parhaansa ihmisten ja muiden eliöiden elämän edellytysten suojelemiseksi. ”Jokaisen kykenevän” tarkoittaa tässä ihmisiä, joilla on mahdollisuus ja voimavaroja tarttua yhteiseen tehtävään. Toisinaan olemme sairaita, toisinaan muista syistä estyneitä, mutta silloin, kun meillä on resursseja tehdä jotakin, meidän tulisi tarttua toimeen.

Miksi? Miksi ihmisen osa on pitää huolta elonkehästä? Esitän tälle kolme perustetta: periaate, moraalinen velvollisuus ja oman erityisasemamme suoma mahdollisuus vaikuttaa.

  • Se siivoaa, joka sotkee. Ihmisen vaikutukset elottomaan ja elolliseen luontoon ovat valtavia. Jotkut tutkijat puhuvat antroposeenista, ihmisen kaudesta. Siis kokonainen geologinen epookki on ehdotettu nimettäväksi uudelleen toimiemme takia. Ilmastonmuutos, merten happamoituminen, ympäristön kemikalisoituminen ja monet muut ekokatastrofit ovat käynnissä. Jo esimerkiksi ”pelkät” kaivosteollisuuden jäljet ovat niin suuria, että kättemme jäljet näkyvät kauan aikaa. Tulemme kenties siirtämään seuraavan jääkauden alkua. Koska olemme tällaisen sotkun saaneet aikaan, olemme itse sen velvollisia siivoamaan – tai ainakin yrittämään pahimpien saastojen siistimistä.
  • Ihminen on moraalinen toimija. Ihmisen keskeisinä eroina muihin eläinlajeihin pidetään usein a. kykyä moraaliseen harkintaan ja b. kykyä kuvitella, nähdä mahdolliseen tulevaan sekä hankkia tästä tietoa esimerkiksi monimutkaisin mallinnuksin. Yhdessä nämä kaksi, moraali ja kuvittelu, antavat meille sielun silmät, jonka vertaisia muilla eläinlajeilla ei tietääksemme ole. (Hyvin samantapaisia kykyjä kyllä vaikuttaisi olevan, mutta ihmisellä on erityistä taituruutta näissä kyvyissä.) Siis: koska juuri meillä ihmisinä on erityisen hyvä kyky aavistaa ja jopa osin mallintaa (b), mihin ihmiskunta on kävelyttämässä koko maapalloa ja kaikkia sen eliöitä, meidän tulee arvioida tilannetta (a), pysähtyä ja tehdä täyskäännös.
  • Voimme vaikuttaa tulevaan ja muokata elinympäristöä(mme). Ihmisvauva oppii hyvin pian, että hänen tekonsa muovaavat hänen ympäristöään. Kissakin muokkaa makuualustansa ja muun muassa linnut rakentavat pesiä, samoin monet hyönteiset, mutta ihmisen teot ovat tässä(kin) suhteessa suurempia kuin muiden elävien olentojen. Palataan hetkeksi edelliseen kohtaan, kykyyn nähdä tulevaan. Vaikka uskoisin tai tietäisin, että sademetsässä asuva oranki ymmärtää olevansa riippuvainen elinympäristöstään ja oranki käsittäisi metsän kaatamisen tarkoittavan itsensä ja muiden orankien kuolemantuomiota, orangilla ei ole kykyä pysäyttää hakkuita. Ihmisinä kykenemme tällaisiin toimiin, sillä me voimme vaikuttaa ympäristöömme – ja myös saada muut ihmiset liittymään avuksemme.

Teksti on muokattu 14.7.2015 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay.