Maailmankirjat sekaisin

Törmäsin pohdiskeluun siitä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista, kun verrataan vegaanista elämäntapaa 1990-luvun lopulla ja nyt. Moni asia on eri tavalla; ilmiselvänä se, että vegaanisia tuotteita on tavallisissa ruokakaupoissa aivan valtavasti ja koko termi alkaa olla tuttu melkein kaikille. Sanan ’vegaani’ tai ’vegaaninen’ voi nähdä kadunvarsimainoksessa tai Pirkka-lehdessä. Se on ihmeellistä ja erilaista.

Ylipäänsä sanoisin, että erilaista on helppous. Elintarvikkeiden, myös herkkujen, ohella tarjolla on tietoa ja tukea. On netti ja some, on Vegaanihaaste. Samanlaista on vaikeus. Usein vegaanien kesken vitsaillaan, että haastavinta vegaanisessa elämäntavassa ovat muut ihmiset. Se ei ole ainoastaan vitsi. Oma kokemukseni tukee tätä havaintoa: on todella turhauttavaa ja kurjaa vääntää ja kääntää samoista asioista vuosi toisensa jälkeen.

Pyrinkin tavallisesti piilottelemaan – ainakin porukassa – ruokavaliotani, muusta elämäntavastani puhumattakaan. En hiisku asiasta työpaikan lounasravintolan jonossa, ja onni onkin, että tarjolla on usein, ihan tavallisesti linjastossa, vegaaninen vaihtoehto. Kukaan ei huomaa, kun lastaan lautaselle kikherne-bataattipataa, muutkin ottavat samaa. Mutta jos joudun kysymään ”onko tämä vegaanista”, teen sen mahdollisimman vaivihkaa ja kuiskaten. Silti joskus joku kuulee ja valitettavan usein se tarkoittaa heippa-hei ruokarauhalle. Totta kai on fiksuja työkavereita (minulla ei muunlaisia taidakaan olla), mutta aina ei voi ruokaseuraansa valita. Usein siis alkavat kysymykset, veivaaminen ja suoranainen haastaminen. Se tuttu litania: proteiini, autio saari, leijonat ja esi-isät, soijan tuotanto, kasvinviljelyssä kuolevat hyönteiset ja ehkä sokerina pohjalla syömishäiriöt.

Ruokaraivoa on pohdittu paljon. Sitä ovat ihmetelleet ja tutkineet filosofit, sosiaalipsykologit ja monet muut tutkijat. Jere Ollila kirjoitti aiheesta Animalia-lehteen ja haastatteli juttua varten tutkija Lotta Luhtalaa. Lotta kuvailee jutussa, että veganismi horjuttaa vallitsevia rakenteita. Se jos mikä irrottaa kielenkannat. Olen Lotan kanssa samaa mieltä. Itsekin uskon, että kyse on jostakin hyvin syvällisestä uhkan kokemuksesta.

Palaan kymmenisen vuotta taaksepäin. Kulttuurintutkimuksen gradusemma oli juuri päättynyt, ja juttelin erään professorin kanssa tyhjentyvässä salissa. En mainitse häntä nimeltä, sillä kyse oli kahden kesken käydystä keskustelusta. Tein mediakulttuurin gradua sukupuolen representaatioista. Suomeksi sanottuna analysoin, miten tietyssä lehdessä esitetään sukupuolia valokuvissa. Professorin kanssa tuli puheeksi kiukku, mitä sukupuolen (tai sukupuolten) moninaisuudesta puhuminen herättää. Hän kertoi, että tietyllä alueella Karjalassa ajateltiin, että maailma menee aivan sekaisin, jos mies pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi. Tällainen toiminta uhkaa koko maailmanjärjestystä.

En aluksi hoksannut, mitä kaikkea tuohon tiedonmuruseen sisältyi. Hiljalleen aloin ymmärtää: se möykkä, jota kommenttipalstoilla ja muualla käydään, ei ole vain vihaa, vaan mukana on jonkinlaista pelkoa, paniikkia, huolta – kauhistutaan kuin todellakin maailmanloppu uhkaisi. Vain, koska joku ilmentää sukupuoltaan tietyllä tavalla tai joku korjaa sukupuoltaan tai ihan vain pohtii sukupuolittamiseen liittyviä käytäntöjä.

Vielä pidempään meni sen ymmärtämisessä, että ruokaraivossa ja transvihassa on ehkä jotakin samaa. Molemmat uhmaavat totuttua järjestystä. Setan Sateenkaarisanastossa määritellään sukupuolinormatiivisuutta näin: ”Yhteiskuntamme ja kulttuurimme stereotypioiden ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ihmiset ovat naisia tai miehiä ja heidän tulisi käyttäytyä naisille ja miehille tyypillisellä tavalla.”

Lisään vielä kolmannen raivonpaikan. Ajatelkaapa, jos naiset äänestäisivät, saisivat ajaa autolla, mennä töihin ja toimia ministereinä (tämä taitaa olla jo liikaa kuviteltu) – mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Yhteiskunta ajautuisi kaaokseen. Kuka hoitaisi lapset: hehän olisivat katuojissa ilman hoivaa. Millaisia päätöksiä tehtäisiin eduskunnassa ja ministeriöissä, jos niissä huseeraisi naisia? Apua.

Palataan vakavampaan kielenkäyttöön ja tälle vuosisadalle. Minulla ei ole todellakaan tapana googlailla omaa nimeäni. Välttelen huolellisesti nettikommentteja, joissa ruoditaan toimintaani tai persoonaani. Joskus kuitenkin silmiin sattuu – varotoimista huolimatta – jokin somessa sanailtu lausahdus. Muistan niistä erään melkoisen kirkkaasti. Olin haastateltavana jutussa, jossa puhuin väkivallattomuudesta ja vegaanisesta elämäntavasta. Facebookissa joku kommentoi artikkelia suunnilleen näillä sanoilla: ”Tuollaisille ei pitäisi antaa ollenkaan näkyvyyttä.” Hän esitti huolensa siitä, että (muun muassa) veganismia käsittelevä haastattelujuttu ruokkisi jotakin, mitä ei pitäisi ruokkia. Hän näki minut ja jutun uhkana. Juttu ja siinä esiintyvä nainen uhkaavat jotakin.

Naisliike kysyi ja kysyy, mihin perustuu eronteko ja siitä seuraava eriarvoisuus miehen ja naisen välillä. Tämän päivän mediassa moninaise[mma]t sukupuolten representaatiot tekevät näkyväksi sanattoman sopimuksen kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta. Samassa mediavirrassa pulpahtelee näkyviin sana ’vegaani’.

Veganismi näyttää, että karnismi on kulttuurinen sopimus ja vieläkin enemmän: eläinoikeusajattelu kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen välistä rajaa. Suoraan sanottuna se hämmentää tai hämärtää ihmisyyttä. Ruokaraivoava somekommentoija ja hieman kärkkäästi ruokalassa jutteleva puolituttu aistivat tämän: maailmankirjat menevät sekaisin, jos lakkaamme syömästä eläimiä. Jos alamme ajatella, että ihminen ei olekaan niin erityinen olento, kuin olemme uskoneet, joudumme tilille teoistamme toisia eläimiä kohtaan.

Pysähdyin tämän ajatuksen äärelle tänä aamuna: väkivallattomasta asenteesta puhuva nainen uhkaa maailmanjärjestystä. Vinohko huumorintajuni sai pohtimaan, että ollapa kruunu. Meikä käyttelee melkoista valtaa! Pitänee olla huolellinen, ettei vips vaan moraalin musta aukko nielaise maailmanjärjestystä, kun tässä huseeraan ja julkisesti nettiin kirjoittelen.

Kissakuvat: Pixabay.

PS. Mielelläni keskustelen asiallisesti vegaanisesta ruokavaliosta. Kysyä saa aina, minä vastaan ja varmasti monet muutkin vegaanit opastavat – mutta muistathan, että ruokapöytä on yleensä tosi huono paikka tällaiselle keskustelulle.

Maailmassa, tahratussa

Sain kuunteluvinkin: Virpi Hämeen-Anttila oli ollut Radio Suomen ”kutsuvieraana” eli mukana tuon nimisessä ohjelmasarjassa. Jopas olikin koskettava ja puhutteleva jakso!

Virpi Hämeen-Anttila oli haastateltavana myös Hyvä terveys -lehdessä, ja juuri tuon jutun ansiosta sainkin vinkin radio-ohjelmasta. Kehuin haastattelua somessa ja sain paluupostissa linkin Yle Areenalle. Hämeen-Anttila on ollut jälleen viime aikoina muissakin lehdissä esillä: alkuvuodesta hänen teoksensa Paino herätti ansaittua huomiota, ja lehtien lukijoita varmasti kiinnostaa kuulla enemmän kehohäpeästä, syömishäiriökierteestä, liikunnasta ja liikkumattomuudesta, syömisestä ja lihomisesta, itsensä nälkään näännyttämisestä ja kaiken tämän taustoista ja mahdollisista syistä.

Noin tunnin mittaisesta radio-ohjelmasta on vaikea poimia vain muutamaa kohokohtaa. Nostankin esiin sellaista, mikä jäi minua erityisesti mietityttämään. Virpi Hämeen-Anttila puhui jakson alussa kauniisti lapsuutensa maisemista, Tapiolan metsistä ja niityistä. Hän muisteli, että lapsen silmin ne olivat liki mittaamattoman laajoja. Taikamaailma! Hän juoksi ja hyppeli metsiköissä, seurasi pikkueläimiä niityllä. Ja kiipeili! Yhä ylemmäs, yhä uusille kallioille.

Pientä Virpiä alkoi kuitenkin seurata varjo. Kouluun tulisi mennä, ja siellä odottivat vieraat lapset. Paljon hälyä ja outo ympäristö.

Lapsi älysi, että hänen taikamaailmansa ei ollutkaan suojassa muilta. Hän pelkäsi jonkun tahraavan tuon kaiken: kukat, puut, pienet hyönteiset pohjakasvillisuudessa. Virpi ei enää (ainoastaan) ilahtunut löytäessään vahingossa rastaan pesän. Havaintoa seurasi välittömästi ahdistava huoli. Kun hän seuraavan kerran tulisi pesälle, kohtaisiko hän hävityksen? Olisivatko pojat löytäneet pesän ja tuhonneet munat, tappaneet poikaset?

Luulen tietäväni tasan ja tarkkaan, mistä Virpi Hämeen-Anttila puhuu. Koen kuristavaa pelkoa aina, kun näen melkein minkä tahansa eläimen poikasen. Kauhufilmi käynnistyy silmieni edessä: ammuttu emo, auton töytäisemä emo, suo-ojaan itseään syvemmälle ja syvemmälle polkeva vasa.. Sydämeni tuntuu puristuvan ihan pikkuriikkiseksi, kun näen linnunpesän. Toivon jokaisella solullani, että se on jo tyhjä, poikaset lennossa – ettei vain kukaan..! Jännitän niin kovasti, mistä kohtaamani myyrä löytää ruokansa.

Minulla ei ole ehkä koskaan ollut taikamaailmaa. Tai ehkä ihan pienenä, mutta äkkiä se tahraantui.

Aikuisena opin, että älä kerro. Älä ikinä paljasta kenellekään, että näit viirupöllön. Älä koskaan sano, missä kohtasit ahman jäljet. Jos joku kysyy, oletko ikinä nähnyt ilvestä, heitä juttu vitsiksi ja kierrä niin kysymys kuin vastauskin. Pidä suusi supussa jokaisesta eläin- ja kasvihavainnosta, jonka kohdalla lainkaan epäilet, että joku saattaisi.. jotakin. Ole vaiti, älä kerro.

Olen vaitonainen myös tietyistä metsistä, kivistä, kallioista, puroista ja monista muista paikoista. Tietysti postailen julkisesti kuvia Kolilta ja kerron, että kävin kävelemässä tietyn ulkoilureitin läpi tai muuta sellaista, mutta joitakin paikkoja pidän niin erityisinä, että en niistä juuri hiisku.

Eräs sellainen on Joensuun lähellä oleva vanhempi metsä. Kävimme siellä säännöllisesti, kun asuimme kaupungissa. En kertonut kavereillekaan tarkemmin, missä olimme lumikenkäilemässä ja kävelemässä. Sittemmin, kun emme enää itse kyseisessä metsässä ole käyneet, olen parille ihmiselle paljastanut paikan sijainnin. Siis näyttänyt kartasta pikkuruisen vihreällä reunustetun läntin, postimerkin kokoisen suojelualueen, jonka kuka tahansa voi löytää esimerkiksi Paikkatietoikkunasta tai Karttapaikasta.

Minun ja pienen Virpin huoli eivät ole turhia. Taikamaailmoja rikotaan, samoin lintujen munia. Pahoja poikia on liikkeellä keppeineen ja kengänpohjineen. Joku heittää räkättirastaan munan seinään ja nauraa, toinen kiinnittää kissaan ilotulitteen. Me muut pidättelemme itkua ja yritämme kestää.

Joku saattaa sillekin nauraa.

Samaan aikaan, kun minun sydämeni puristuu pelosta kasaan ja kurkkuani kuristaa huoli, jossakin kaukana murtuu suuri jääseinämä, valtava lohkare jäätä putoaa mereen, alkaa sulaa. Myrsky kerää voimiaan ennen saapumistaan Floridan rannikolle. Samaan aikaan setä valitsee naurureaktion Facebookissa osoittaakseen halveksuntansa ilmastoaktivistien postaukselle. Samaan aikaan jauhavat jähmeät murskaimet pikkuruisia poikatipuja yötä päivää, elävältä. Aamuvuoro vaihtuu päivävuoroon, työntekijät pukevat saappaat jalkaan, seuraava nauta vikuroi kohti tainnutusta. Jossain ynähtää hevonen, suussa vielä eilistä – jo kuivunutta – verta; kuolaimia asetellaan tämän päivän harjoituksia varten kuten satoina ja satoina päivinä ennenkin. Joku lisää kakkaemojin kommenttinsa perään: ”ootko koskaan kattonu hevosen suuhun saatanan vihermädättäjä!?!?”. Samaan aikaan hömötiainen tirskuttaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ei löydä varastoaan, ei löydä edes puuta, johon kätkön teki – koko metsä on poissa. Samaan aikaan me elämme tässä maailmassa. Tässä maailmassa, tahratussa. Me kaikki elävät, yhdessä. Yhdessä.

Se ei ole taikamaailma, se on vain maailma.

(En lisää, Rauta-ajan Väinöä mukaillen, että ”älä pelkää”. Lisään, että pelkää. Ja lujasti.)

Ihminen maan päällä

Viedessäni lehtiä kirjaston kirjojenvaihtopisteeseen silmäilen aina, olisiko hyllyssä jotakin kiinnostavaa. Tällä kertaa jotenkin ”70-luvun oloinen” pieni kirja kiinnitti huomioni nimellään: Ihminen maan päällä. Kirja avautui aukeamalta, jossa puhutaan pikku kaunokille. Kertoja kuvailee runossa, kuinka kukka voidaan tallata, mutta se nousee yhä uudelleen pystyyn. Runo etenee paratiisin kuvaukseen: raamatullisin kääntein kerrotaan, kuinka ”kukat, eläimet ja ihmiset nukkuivat saman katon alla”. Runo päättyy kiehtovalla ja todella tyylikkäällä tavalla. Viimeiset rivit ovat: ”Vain vaatimaton tervehdys kukkasille / Barbrolta”.

Tässä vaiheessa olin jo häkeltynyt. Kuka kumma keskustelee kukkien kanssa ja kirjoittaa näin henkevästi? Kyse näytti olevan Barbro Karlénin teoksesta. En tiennyt, kenestä on kyse. En tunne pohjoismaista kirjallisuutta, en tunne runoutta. Vilkaisu ensilehdille: suomentanut Marjatta Kuparinen, ilmestyi 1966. Kustantaja K. J. Gummerrus Osakeyhtiö, Jyväskylä.

Palasin kaunokkirunoon, hämmästelin lisää, käänsin sivua ja seuraava aukeama se vasta saikin sydämeni hakkaamaan. Runot Surullinen sireeninoksa ja Kuollut äiti olivat kuin minua monituhatkertaisesti nerokkaamman sielunsiskoni tuoreehkoja kirjoituksia 2000-luvulta. Surullinen sireeninoksa -runo piirtää lukijan silmien eteen sireeninoksan, jonka ajattelematon ihminen on taittanut. Oksa suree, ettei se haluaisi vielä kuolla, mutta kukanveri valuu vääjäämättä kapeasta varresta. ”Etkö voisi antaa pensaiden olla”, sireeninoksa kysyy ihmiseltä. On helppoa kuvitella, kuinka tomppeli – korjaan, ihminen -, kävelee huolettomana kesäisessä maisemassa, ihanasta tuoksusta nauttien, nuutuva oksa kädessään, lalla-lalla-laa. Ja toinen vuotaa kuiviin, kenenkään sitä älyämättä!

Toisessa runossa tunnelma on yhtä hirveä: niitylle on ammuttu lintuemo, jonka pesässä poikaset odottavat turhaan. Kertoja puhuttelee ampujaa: ”anna pikkulintujen elää rauhassa” ja kysyy retorisesti: ”Luulenpa, ettet sinäkään toivo / että joku sinut ampuisi / sano / miksi ammuit pikkuisen lintuemon?”

Sitten, sivua kääntämällä, pyörähtää esiin mustikka, joka puhuu juuriensa puolesta. Selasin eteenpäin, taaksepäin. Teksteissä oli jotakin kiehtovan tenhoavaa, jotakin kovin suloista. Paljon myös surua ja jonkinlaista katkeruutta (kuten lintuemorunossakin). Mutta samoin jotakin hieman naiivia, ja takakansi kertoikin, että kokoelman teksteistä suurin osa on 11-vuotiaan kynästä.

Otin kirjan reppuuni, ja vapaan hetken tullen aloin googlata. Yllätyksekseni en löytänyt tietoa lapsineron myöhemmästä kirjailijanurasta vaan linkkejä mitä moninaisimpiin jälleensyntymää käsitteleviin verkkolehtien artikkeleihin, YouTube-videoihin ja, anteeksi vain, hieman huuruisille nettisivuille.

Barbro Karlén syntyi Ruotsissa vuonna 1954. YouTubessa julkaistulla videolla hän kertoo, ettei hän pitänyt vanhempiaan vanhempinaan. He kutsuivatkin häntä väärällä nimellä. Hän tiesi olevansa Anne Frank, ei Barbro. Vanhemmat suhtautuivat kriittisesti hänen puheisiinsa. Heille Anne Frankin nimi ei nettilähteiden mukaan ollut heille tuolloin tuttu: Anne Frankin päiväkirjojen ruotsinnos julkaistiin vasta 1950-luvun lopulla.

Anne Frankin ja Barbro Karlénin yhdennäköisyyttä kummastellaan useilla sivustoilla, ja kuvaparit ovat eittämättä hämmästyttäviä. Ihmeellisyyksiä on muitakin. Eniten tarinoita näyttää löytyvän Karlénin perheen matkasta Amsterdamiin, jossa Barbro käveli muina tyttöinä suoraan talolle, jossa Anne piilotteli. Hän vieläpä huomasi, että elokuvatähtien kuvat ovat yhä Annen sängyn päällä tapettiin kiinnitettyinä – paitsi että eivät olleetkaan. Seinä oli tyhjä, minkä Barbro näkikin katsoessaan seinää toisen kerran. Äiti kysyi kuvista oppaalta, joka selosti, että kuvat ovat väliaikaisesti poissa. Tavallisesti ne ovat paikallaan seinällä, mutta nyt huoltotöiden vuoksi poissa. Kuvien päälle asennettaisiin suojaksi lasilevy.

Ihminen maan päällä on Karlénin esikoisteos, siis ensimmäinen julkaistu. Hän kirjoitti paljon tekstejä jo ennen kokoelman julkaisua, mutta nämä runot ovat ensimmäiset julkaistut. Kirjasta tuli myyntimenestys tai se ainakin teki hänet tunnetuksi lapsineroksi Ruotsissa, kertoo englanninkielinen Wikipedia. Karlén päätyi poliisin uralle, ratsupoliisiksi. Sittemmin hän siirtyi kouluratsastuksen pariin. Nykyisin hän on sukunimeltään Ask-Upmark ja elää Yhdysvalloissa.

Kuten totesin, Google löytää yllättävän vähän tietoa Karlénin runoista eikä lähikirjastoissa ole hänen teoksiaan.

Karlénin teos jää kiehtomaan mieltäni. Hänellä tuntuu olevan taito nähdä luonnossa jotakin sellaista, mitä kaikki eivät näe. Siitä kertoo mielestäni runo Aamu voi olla niin kaunis. Kertoja kysyy lukijalta, haluaako hän tietää, ”mitä näen metsässä syyspäivänä”. Siellä on korkeita kauniita puita. On myös pikkuisia sieniä, jotka ovat oikeita ystäviä – ”ne pysyvät aina yhdessä”. On kultamatto, pähkinää etsivä pikkuorava, purokin.

Teksteistä tuli oitis mieleeni toinen erikoinen persoona ja kirjoittaja, tutkija ja tohtori Sylvi-Sanni Manninen. Tai tarkemmin: hänen kuvaamansa väri-ihmiset. Manninen väitteli ensimmäisenä naisena Suomessa psykologiasta tohtoriksi. Hänet tunnetaan nykyisin käsittääkseni erityisherkkyyttä koskevan tutkimuksen uranuurtajana. Manninen käytti nimitystä väri-ihminen henkilöistä, jotka ovat tietyllä tavalla herkkiä. Heidän vastakohtansa ovat muotoihmiset. Teoksessaan Outolintu hän kirjoittaa: ”Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Hän tajuaa muotoa herkemmin luonnon oliot, kasvit ja puut yksilöinä, joiden vahingoittaminen koskee henkisesti. Hän kokee voimakkaasti luonnon runtelun ja toisen ihmisen kokeman vääryyden. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi.”

Outolintu on teos, joka nykypäivän [ainakin korkeakoulutetun] lukijan silmissä on niin sanotusti aikansa tuote. Täytyy muistaa, että Manninen väitteli jo vuonna 1950, ja psykologiassakin tieteen tekemisen tapa ja kieli olivat erilaisia kuin nykyisin. Outolintu ei tietenkään ole hänen väitöskirjansa, mutta tietystä tutkijan positiosta käsin se on kirjoitettu, populaarilla otteella kuitenkin.

Kyllä minua jää pohdituttamaan myös Barbro Ask-Upmarkin ja Anne Frankin välinen yhteys. Ainahan sitä voi ihmetellä kaikenlaista. Eniten pohdin kuitenkin tapaa, jolla katsomme metsää, sieniä ja puroja. Ammuttuja lintuja, tallattuja kukkia. Kuinka eri tavoin eri ihmiset voivatkaan nähdä saman asian, vaikkapa syksyisen metsän.

Ja miten suurta surua jotkut meistä kokevat nähdessään sen, mitä näemme. Siihenkin löytyy teksti kirjojenvaihtopisteen hyllystä, peräisin nuoren Barbron kynästä: Jos elämä tuntuu surulliselta.

”Kun elämä on ikävää / ja meillä murhetta / käännä silloin kasvosi / kohti taivasta / jos taivaskin on pilvinen / synkkä ja ikävä / minne silloin pitäisi / suunnata silmänsä? / käänny jälleen maata kohti: / mustasta mullasta / kukka pieni esiin pistää / jos on onnea / sieltä ylös kurkottaa / se hoikan vartensa / joka ylpeästi kääntyy / kohti sinua / sillä kukka tuntee / miten pilven takaa / ikitaivaat ikuisesti / hehkuu sineä / — ”

Kuten kirjoitin, googlasin ja lueskelin kaikenlaista & monenmoista, käytännössä vailla lähdekritiikkiä. Alla joitakin käyttämiäni lähteitä Wikipedian (ruotsi, englanti, suomi) lisäksi:

Kuvalähde: Pixabay

Rakkaus

Muistelen aina silloin tällöin erästä automatkaa vuosien takaa. Istuin takapenkillä kahden minulle melko vieraan henkilön välissä, ajelimme kotiin jostakin tapahtumasta. En edes muista, keitä matkustajat olivat; kuljettaja on ainoa, jonka muistan. Oli pimeää ja pitkä päivä taisi väsyttää meitä kaikkia.

Juttelimme matkan ratoksi kaikenlaista, asiaa ja vähemmän vakavaa. Jossakin kohtaa keskustelua totesin painokkaasti ja hieman teatraalisestikin, että maailma tarvitsee rakkautta. Taisinpa vielä oikein toistaa, että nimenomaan rakkautta. Autoon laskeutui oudohko hiljaisuus, lopulta kuului hieman naurahtelua.

Minä olin vakavissani. Ajattelen ihan oikeasti, että maailma kaipaa rakkautta.

Miksi muut nauroivat? Siksikö, että olin teatraalinen ja minun ajateltiin vitsailevan? En usko tämän selittävän kaikkea. Luulen, että väitettäni pidettiin hieman naiivina. Rakkaus on höttöä, heppoista ja pinkkiä, tyttöjen juttu, tunteellista haihattelua.

Höpsis. Rakkaus on vahvaa, tulista ja väkevää. Sen voimalla voi vaikka tappaa, valitettavasti. Rakkaus ei ole vain tunne, se on enemmän kuin affekti. Rakkaus on äärimmäisen voimakasta.

Kuka pitää höttönä vaikkapa sitä, mitä äidin tai isän mielessä liikahtaa, kun lapsi raapaisee polvensa rikki asvalttiin? Tai kuka sanoo, että on heppoista ja pinkkiä rakastaa kotiseutuaan, sen maisemia? Onko se tunteellista haihattelua, mitä kokee, kun katsoo laiturilta tuttua järvenselkää iltahämärissä? Millaista höpötystä on kahden ystävyksen välinen syvä yhteys tai korppiparin välinen kommunikaatio, kun he kaartelevat moottoritien yllä etsimässä raatoja? Tai: kaksosten kokema telepatia, vastarakastuneiden kaiken nielevä intohimo, vasikkansa perään huutava lehmä?

Rakkaus ei ole höttöä.

Se on välittämistä, empatiaa, puolen valitsemista. Rakkaus saa meidät pitämään kiinni jostakin, minkä koemme tärkeäksi. Rakastuneina olemme valmiita uhmaamaan itsekkyyttämme ja rajojamme. Uskallamme puolustaa toisiamme, olemme valmiita tarttumaan toimeen.

Positiivisen psykologian asiantuntija Taina Laane kirjoittaa, että mediassa toistuvat uhkakuvat, eivät uutiset välittämisestä. Uutisvirtaa selatessa on helppo uskoa, että rakkaus on jäänyt onnettomuuksien, nälänhädän ja kansanmurhien jalkoihin. Osin tämä on totta, mutta ei koko kuva. Edelleen on rakkautta.

Itse lisäisin, että media, etenkin sosiaalinen media, on niin kyllästetty pinnallisella sisällöllä, että vakavammat myönteiset uutiset ja artikkelit katoavat niiden sekaan. Joku haki peppuun implantit hieman epäilyttävältä klinikalta, toinen hankki uudet kengät. Näitä uutisia selatessamme emme huomaa, miten paljon välittämistä ja huolenpitoa, ystävyyttä ja rakkautta on ”piilossa” postauksissa ja uutisjutuissa. Siellä ja täällä ne pilkahtavat esiin.

Toivoisin, että yhä useampi meistä ei pitäisi rakkautta höpsöttelynä, vaan suhtautuisimme siihen vakavasti. Uskaltaisimme sanoa, että rakastan, rakkaus, rakas. Ja että kertoisimme avoimesti, että tekojamme motivoi rakkaus. Rakkaus elämää kohtaan, rakkaus rakkautta kohtaan.

Kuvat: Pixabay, kissakuvan sävyjä muokattu.

Kvakka-kla-kla-kak-kak-kva

Salon TasausKohtuusPaja, TaKoPaja, piti viikonloppuna webinaaria Polkuja kohtuuteen 3. Päivien ohjelma striimattiin, ja esitykset ovat nähtävissä YouTubessa tallenteina.

Lauantaina kuultiin Päiväsatu. Sen oli kirjoittanut ja esitti ekopsykologi Irma Heiskanen. Satu on kuultavissa tästä. Heiskasen sadussa seikkailee muun muassa viimeinen majava. Kun Heiskanen lukee majavan unesta, kyyneliltä ei voi välttyä. Kuinka kaunis ja julma maailma onkaan, miten paljon mahtuu yhden majavan yhteen kesään. Entä koko elämään? Ja miten surkea ja raaka majavan kohtalo onkaan. Sukunsa viimeisenä hänenkin on aika palata uniaikaan (Heiskanen viitannee Australian alkuperäiskansojen kuvaamaan uniaikaan).

Juuri ennen päiväsatua käydyssä paneelikeskustelussa pohdittiin toisenlajisten olentojen kohtaamista. Tuuli Hirvilammi kertoi tapaamisestaan kovakuoriaisen kanssa kesken suppilovahveroiden poiminnan. Irma Heiskanen kommentoi keskustelua ja kertoi pohtineensa paljon lajien välistä kommunikaatiota – siis hyvin laajassa merkityksessä, kaikenlaisten elollisten olentojen välistä kommunikaatiota. Hän painotti näiden kohtaamisen merkitystä ja totesi, että kohtaamisten myötä toimintamme voisi muuttua.

Keskustelun soljuessa eteenpäin jäin miettimään kohtaamisia. Omassa arjessani tapaan melko paljon muiden lajien joukkoon kuuluvia lähimmäisiäni. Perheessämme on aivan tavallista pelastaa kärpänen ikkunan välistä, kiikuttaa matoja ja hämähäkkejä turvaan ihmisten jaloista, lopettaa kituva lintu – ylipäätään huolehtia muista eläimistä. Samalla tavalla vältän turhan haitan aiheuttamista puille, mutta toki heittelen halkoja uuniin (tätäkin kirjoittaessani lämmitän samalla uunia) ja ostan lautaa. Mutta en astu lumikengillä kuormansa alle taipuneen puun päälle, jos se on vältettävissä.

Kohtaamista on sekin, että mietin sienirihmastoja jalkojeni alla, itiöitä huoneilmassa, mikroskooppisia olentoja hirsiseinän välissä, siiroja kompostorissa. Kiinnitän niihin huomiota, vaikkemme aina kohtaakaan näkyvällä tavalla.

Hanhien muutto on jatkunut jo muutaman päivän. Tänään on pudotuskeli: sade, tihku ja usva pitävät linnut lepäilemässä. Eilen auroja meni hyvällä tuulella muutamia, edellisinä päivinä joitakin per päivä. Kanadan- ja valkoposkihanhia he lienevät.

Kaklatuksen kuuluessa sekä minä että puolisoni pysähdymme. Perunannosto seisahtuu, katse hakee hanhiauraa. Askel jää melkein kesken, kun joku kvaakottaa kaukana. Matkalla huussiin, veden lämmitykseen, kottikärryjä hakemaan – me seisahdumme, kun parven äänet tarttuvat korviimme.

Seuraan lintuja katseellani. Koen aina haikeutta, mutta myös paljon huolta. Syksyinen lähdöntunnelma tietysti koskettaa; samalla kouraisee pelko siitä, kuinka joku parvesta voi haavoittua. Kuolla tai jäädä kitumaan. Suren lintujen osaa. Kuinka julma elämä on, miten raaka voi siipirikon hanhen kuolema olla. Millaista tuskaa kokee kumppaninsa menettänyt hanhi? Mutta miten kauniilta täytyykään tutun niemen näyttää jo kymmenettä matkaa taittavan hanhen silmissä – ja miten jännittävä ensimmäinen muuttomatka nuorelle linnulle on.

Suurten lintujen aurassa on jotakin niin vaikuttavaa, että arkinen touhuaminen pysähtyy väistämättä. Kaklatus tuntuu luissa asti; kuin vaistomaisesti pidättää hengitystä, rinnassa tuntuu pakahduttavalta. Ylitse kiirehtivät linnut eivät ihmistä välttämättä huomaakaan, mutta ihminen seisoo perunapellolla, ottaa hanskan kädestään, pyyhkii poskeaan, hieraisee märän etusormen housunreiteen.

Hyvää matkaa!


Kuvat: Pixabay

PS. Tämä laulu sopii paremmin kevätmuuttoon, mutta on niin upea, että en malta olla linkittämättä: Metsatöllin Veelind.