Kun toivo on mennyt

Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä mainoslauseita, joissa luki: ”Me voimme pysäyttää ilmastonmuutoksen.” Nyt näitä lauseita ei näe, ja yhä useammin sana ”ilmastonmuutos” on korvattu termillä ”ilmastokriisi”.

Näin sen pitääkin olla. Ilmasto muuttuu, emmekä voi kehitystä pysäyttää. Sana ”muutos” on sitä paitsi laimea, joten parempi on puhua suoraan katastrofista tai kriisistä. On käsitettävä, ettei kysymys ole vain siitä, onko kesälomalla lämpimämpää vai sateisempaa. Puhumme todellakin kriisistä, ”nyt on pakko” -ajasta.

Maapallolla on käynnissä paljon kaikenlaista. Olemme saaneet aikaan kehityskulkuja, jotka etenevät vääjäämättä – jotkut niistä tuntemattomaan suuntaan. Ensinnäkin: jo tupruttelemamme päästöt eivät ole historiaa, vaan esimerkiksi hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehässä pitkään. Toiseksi: ilmastokriisin ohella eliöt ovat pulassa ympäristön kemikalisoitumisen, mikromuovien, elinympäristöjen tuhoamisen ja monen muun ongelman takia. Kolmanneksi – ehkä mielestäni kaameimpana – tulee huomata näiden kaikkien kriisien ja ongelmien yhteisvaikutukset. Edes huippuasiantuntijat eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä muutokset yhdessä saavat aikaan. Kun esimerkiksi merivesi lämpiää ja talvet ovat leudompia, sekä makea valunta että haihdunta kasvavat, meret makeutuvat ja samaan aikaan jäätikötkin sulavat.. ja niin edelleen.

Minä olen jo luopunut toivosta. Tiedän, että juna meni, eikä uutta tule. Peruutus- ja vaihtomahdollisuus eivät ole enää kaupan.

Etenemme kohti jotakin sellaista, mitä emme tiedä. Pahalta se näyttää, mutta tarkempia yksityiskohtia voimme vain arvailla ja – onneksi – arvioida ja ennustaa tieteen keinoin. Epäselvää on sekin, mitä tulee tapahtumaan milloinkin. Olisitko uskonut kymmenen tai edes viisi vuotta sitten, että Suomessa katsellaan maskit kasvoilla oudon väristä kuutamoa ja pohditaan, onko ilmassa sumua vai Kalifornian maastopalojen pienhiukkasia?

Tai oletko jo turtunut hirmumyrskyuutisiin? Tuntuvatko jäätiköiden ja palsojen sulaminen vanhoilta uutisilta? Me olemme tottuneet lukemaan tällaisia uutisia, mutta silti monet meistä eivät oikein havahdu tajuamaan, että kriisi on jo täällä. Otsikoissa kimpoilevat ”ilmastonmuutos” ja ”lajikato” eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan polttavan ajankohtaisia asioita.

Se, että olen luopunut toivosta, ei tarkoita toimettomuutta tai hällä väliä -asennetta. Edelleen ajattelen, että meidän tulee tehdä kaikkemme ekokatastrofien pahimpien vaikutusten lieventämiseksi. Meidän tulee lakata aktiivisesti pahentamasta tilannetta.

Pitäisin tärkeänä myös varautumista. En ole vielä ainakaan innostunut ”preppaamisesta”, henkilökohtaisesta varautumisesta maailmanloppuun tai yhteiskuntien romahdukseen, mutta kuntien ja valtioiden tulisi mielestäni valmistautua tulevaan nykyistä pontevammin ja viestiä siitä, mitä on jo tehty.

Miten tulisi varustautua, sitä en tiedä. Mutta luotan siihen, että asiantuntijoita kyllä löytyy neuvomaan päättäjiä. Jotain varmasti jo tehdäänkin, esimerkiksi myrskyjen lisääntymistä on takuulla pohdittu Fingridillä ja eiköhän puolustusvoimissa työskentele ihmisiä, jotka miettivät tulevaa. Ministeriöissä kirjoitettaneen selvityksiä ja raportteja. Kansalaisena ilahtuisin, jos kuulisin enemmän siitä, mitä Suomessa on jo tehty. Ja koska jaamme saman maapallon, tietäisin toki mielelläni enemmän valmistautumisesta globaalissakin mittakaavassa.

On tietysti surullista ja haikeaa ajatella kuten ajattelen. En pysty edes pohtimaan sitä, millaista kärsimystä ihmiset ja muut eläimet tulevat vielä kohtaamaan ja kohtaavat jo. Valtavat maastopalot, myrskyt, merissä muhivat yllätykset, sulavat jäätiköt ja ikiroudan hupeneminen – kuinka pieni onkaan yksi yksilö tämän kaiken edessä. Koen suunnatonta myötätuntoa, kun annan mieleni valahtaa edes hetkeksi näihin mietteisiin.

Sana ”suunnaton” on kuvaava. Mihin myötätuntonsa suuntaisi, kun kaikkialla palaa, myrskyää ja lainehtii? Onko surulla rajoja, kun joka puolella on hätää ja pelkoa?

En pysty neuvomaan, miten näiden ympäristötunteiden kanssa eletään. Tutkimuskirjallisuudesta olen kuitenkin ymmärtänyt sen verran, että kokemusten jakaminen samoin kokevien kesken helpottaa. Hyvin tehokasta on yhdessä toimiminen: kansalaisvaikuttaminen, järjestötyö.

Noin viikko sitten luin Merete Mazzarellan teosta Elämän tarkoitus. Kirja on järkyttävä. Se marssittaa esiin luku luvulta ihmisen pahuutta sekä kaikenlaista järjettömyyttä, jota elämässä kohdataan. Olin juuri lukenut puolisolle ääneen jonkin hirvittävän katkelman, kun puhelin kilahti ja sain viestistä lukea, että eräs viisas ja suurisydäminen ihminen oli kirjoittanut tärkeän mielipidetekstin. Siihen oli kannustanut eräs toinen ihminen. Luin kirjoituksen kyynelsilmin. Olin liikuttunut siitä, että maailmassa on hyvää.

Tämä saa pohtimaan, elääkö minussa sittenkin toivo.

Ei, en sanoisi niin. Minussa elää jonkinlainen usko. Vahva luottamus siihen, että ihmisten joukossa on heitä, jotka tarttuvat toista kädestä tai jalasta, räpylästä tai käpälästä, vetävät kuiville ja kysyvät, miten voisivat auttaa. He eivät lakkaa puuttumasta, puhumasta, kirjoittamasta, tekemästä, vaikka maailma palaa ja jotkut kaatavat ivallisesti nauraen bensaa liekkeihin, haukkuvat ja uhkailevat. Heitä katsoessani minä uskon ja ajattelen, että heihin haluan liittyä, kun kriisi on täällä.

Se on nyt.

Artikkelikuva ruusuruohoista Pixabay, muut omia.

Jääkaapin näköinen metsä

Kuvittele, että tulet vierailulle ystäväsi uuteen kotiin. Astut keittiöön. Tunnistat tilan keittiöksi muun muassa tiskialtaasta ja ruokapöydästä. Ystäväsi touhuaakin juuri tarjoiluja pöytään. Näet mikroaaltouunin, vedenkeittimen; nurkassa jököttää suuri vaalea kaapin näköinen mööpeli, jonka etupaneelissa palaa kaksi tai kolme pientä vihreää valoa. Kaappi hurisee, huomaat.

Etkö ajattelisikin, että tuo mööpeli on jääkaappi? Se näyttää jääkaapilta, kuulostaakin jääkaapilta. Jos keittiössä hääräävä ystäväsi pyytäisi sinua nostamaan pöytään limsapullon, todennäköisesti lähestyisit juuri tuota hurisevaa mööpeliä. Mutta ystäväsi naurahtaisi hieman ja sanoisi sen olevan vain pahvinen lavaste.

Kuva: Pixabay

Juttu tuli taannoin mieleeni ollessani kävelyllä eräällä pikkutiellä. Katselin ympärilleni: näin ojassa kukkivan rätvänän, auton alle jääneitä sammakoita, nuoria kuusia tien varressa. Olin maalaismaisemassa, puiden ja hakkuuaukkojen keskellä. Pohdin, kuinka moni saattaisi ajatella mielissään, että ”oih luontoa, kaunista, idyllinen maalaistie”. Kuuset näyttävät kuusilta, ne ovat kuusia. Piskuinen haapa on haapa, koivuakin tuossa kasvaa. Eikö tämä ole sitä upeaa suomalaista metsää?

Eräs tuttavani haluaa päästä aina silloin tällöin metsään. Hän valitteli, että se vaatii autokyydin järjestelemisen, eikä hänellä itsellään ole edes ajokorttia saati autoa. Metsään ei pääse julkisilla. Kurtistelin kulmiani kenties aika paljon, sillä hän selitti: Hänelle talousmetsä ei ole metsä. Metsään päästäkseen hänen täytyy mennä vanhojen metsien suojelualueelle tai jonkin kansallispuiston vanhempiin osiin.

Tuttavani ymmärtää ekologiasta huomattavasti enemmän kuin minä. Hän on harrastanut niin biologian opiskelua kuin retkeilyä ja on perillä metsänhoidon menetelmistä ja metsälainsäädännöstä. Minä en tiedä biologiasta enkä metsätaloudesta oikeastaan yhtään mitään. Siksipä minulle kelpaakin tehohoidettu talousmetsä metsäksi, kun haluan mennä puiden ja muiden kasvien seuraan. Tietysti arvostan vanhoja metsiä ja puuvanhuksia, harvinaisiksi käyviä luontotyyppejä ja ojittamattomia soita. Mutta pystyn ihan sujuvasti ulkoilemaan talousmetsässäkin, kun se on vielä pystyssä. Ajattelen, ettei se ole puun itsensä vika, että sattuu kasvamaan talousmetsässä.

Toisinaan silti hämmästelen, kuinka (henkilökohtaisen tilini) Instagram-virrassa hehkutetaan metsäretkiä, ja kuvissa näkyy vain tasaikäistä männikköä. Joskus kuvassa saattaa olla avohakkuun reuna, mutta kuvateksti puhuu luonnon kauneudesta. Sievä usva tai kasteinen heinä on kiinnittänyt kuvaajan huomion – taustalla ammottava aukko ei ole esteettistä elämystä pilannut, päinvastoin mahdollistanut kuvaan sopivan valaistuksen.

Suomea pidetään metsäisenä maana, ja tavallaan se onkin totta. Metsä tarkoittaa metsäalan ammattikielessä metsä- ja kitumaan yhteenlaskettua alaa. (Sitten on vielä huonokasvuisempi, jopa puuton joutomaa.) Luke kertoo, että 23 miljoonaa hehtaaria eli kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsää tai muutoin puustoista maata, esimerkiksi suota. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan ”puuntuotantoon soveltuvaa metsämaata on 20,3 miljoonaa hehtaaria”. Kitumaata eli huonokasvuista metsämaata on saman lähteen mukaan 2,5 miljoonaa hehtaaria. Suojeltuja ja ”rajoitetussa metsätalouskäytössä olevia metsiä” on 2,9 miljoonaa hehtaaria. Se tarkoittaa hieman alle 13 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta. Ministeriön sivuilla kerrotaan myös, että kokonaan ”hakkuiden ulkopuolelle suojeltuja metsiä on 2,2 miljoonaa hehtaaria”.

Monet metsälajit eli eläin-, sieni- ja kasvilajit, jotka tarvitsevat elinympäristökseen metsän, ovat pulassa. Keskeinen syy piilee nykyisessä tavassamme käsitellä ja kasvattaa metsiä. ”Merkittävin syy metsälajien uhanalaisuudelle on metsien talouskäyttö”, kirjoitettiin keväällä 2019 metsäalan verkkolehden jutussa, joka esitteli Punaista kirjaa eli Suomen lajien uhanalaisuus -raporttia. Tasaikäinen puupelto luokitellaan tilastoissa metsäksi, mutta se ei sovellu elinympäristöksi esimerkiksi lahopuuta kaipaaville lajeille. Tehohoidetun ”metsän”, lainausmerkeissä, tarkoitus on tuottaa rahaa, joten sitä toki pyritään hoitamaan niin, että tuotto on hyvä.

Niin sanottu ”hyvin tuottava metsä” on ilo metsänomistajalle mutta valitettavasti tappio useille metsälajeille. Suojelualueet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Vielä vähemmän taitavat auttaa suojavyöhykkeet, tietyn kohteen ympärille jätettävät kaistat, joita ei hakata tai muutoinkaan käsitellä. Toki niiden merkitys voi olla suuri yksittäisten yksilöiden näkökulmasta ja parempi vähän kuin ei mitään, mutta metsäalan sisälläkin niistä käydään debattia.

Pitäisikö metsänhoito sitten tyystin lopettaa? Ei tietenkään. Metsää ja ylipäätään elinympäristöjä voidaan hoitaa monilla tavoilla.

Eri-ikäinen metsänkasvatus parantaa metsälajien elinmahdollisuuksia talousmetsissä, tiivistää Luonnonvarakeskus. Hyvää tekisi kyllä myös ihan vain hakkuiden vähentäminen globaalisti sekä suojelualueiden pinta-alan lisääminen – ainakin monien eläin-, sieni- ja kasvilajien näkökulmasta. Koska luonnon monimuotoisuus hupenee hurjaa vauhtia ja luontotyyppien uhanalaistumista ei ole pysäytetty, tarvitaan virtavesien kunnostusta, suo-ojien tukkimista, niittotalkoita ja useita muita toimia.

Hoitaa saa ja pitää, yhtä lailla metsiä kuin vesiä, ketoja, niittyjä – monenlaisia luontotyyppejä. Maallikkona ajattelen, että hoitamista voi tehdä aktiivisesti ja passiivisesti: muun muassa ennallistamista tarvitaan, mutta joka paikkaan ei ole pakko kajota, vaan voisimme jättää alueita silleen. Esimerkiksi omakotitaloasuja voi kokeilla tätä pienimuotoisesti jättämällä pihasta kulman tai kaksi ”hoitamatta” – perustaa luontopihan.

Monet meistä maallikoista ajattelevat, että metsät kyllä pärjäilevät ainakin Suomessa hyvin. Junan ikkunassa vilisee vihreää, kuntien matkailumainosten kuvissa roikkuu luppoa vai naavaako se on, tutun pururadan ympäröivät puut. Metsäautotietä pääsee helposti marja-apajille, mustikkaa tuli tänäkin vuonna. Koiran kanssa voi käväistä lähimetsikössä ja syyskesällä löytää tatteja sukulaisten mökin nurkalta. Tukkirekat ovat tuttu näky nekin, mutta mediassa rauhoitellaan, että metsää kasvaa enemmän kuin ehdimme hakata.

Jaettu arkinen kokemus on, että melkein missä päin Suomea tahansa pääsee kohtuullisen nopeasti metsään. Puita riittää, sammaltakin on saappaan alle.

Mutta onko kaikki ihan sitä, miltä näyttää? Maallikon on helppo kuvitella, että pururataa ympäröivässä mäntytaimikossa kipittää jos minkälaisia kovakuoriaisia ja lähimetsikkö tarjoaa kodin purevasti tirskuttaville tiaisille. Ja eivätkös sienet osoita, että mökkitontti on ihan erämaata? Se näyttää metsältä, se kuulostaa metsältä. Se sijaitsee siellä, missä voisi metsän kuvitellakin olevan: tuolla ulkona, siellä luonnossa, jossa koiran kanssa kävellään. Junan ikkunasta katsottuna näyttää vihreältä ja vaunun ilmastointi pitää tasaista, hurisevaa ääntä.

Ihmisen erityinen osa on velvollisuus

Aktivisti Juni Sinkkonen pohtii kauniissa dokumentissa Puunhalaaja, ettei ketään voi pakottaa suojelemaan luontoa. Näin toki on.

Mutta kuten Junikin miettii, jokaisen kykenevän tulisi tehdä parhaansa ihmisten ja muiden eliöiden elämän edellytysten suojelemiseksi. ”Jokaisen kykenevän” tarkoittaa tässä ihmisiä, joilla on mahdollisuus ja voimavaroja tarttua yhteiseen tehtävään. Toisinaan olemme sairaita, toisinaan muista syistä estyneitä, mutta silloin, kun meillä on resursseja tehdä jotakin, meidän tulisi tarttua toimeen.

Miksi? Miksi ihmisen osa on pitää huolta elonkehästä? Esitän tälle kolme perustetta: periaate, moraalinen velvollisuus ja oman erityisasemamme suoma mahdollisuus vaikuttaa.

  • Se siivoaa, joka sotkee. Ihmisen vaikutukset elottomaan ja elolliseen luontoon ovat valtavia. Jotkut tutkijat puhuvat antroposeenista, ihmisen kaudesta. Siis kokonainen geologinen epookki on ehdotettu nimettäväksi uudelleen toimiemme takia. Ilmastonmuutos, merten happamoituminen, ympäristön kemikalisoituminen ja monet muut ekokatastrofit ovat käynnissä. Jo esimerkiksi ”pelkät” kaivosteollisuuden jäljet ovat niin suuria, että kättemme jäljet näkyvät kauan aikaa. Tulemme kenties siirtämään seuraavan jääkauden alkua. Koska olemme tällaisen sotkun saaneet aikaan, olemme itse sen velvollisia siivoamaan – tai ainakin yrittämään pahimpien saastojen siistimistä.
  • Ihminen on moraalinen toimija. Ihmisen keskeisinä eroina muihin eläinlajeihin pidetään usein a. kykyä moraaliseen harkintaan ja b. kykyä kuvitella, nähdä mahdolliseen tulevaan sekä hankkia tästä tietoa esimerkiksi monimutkaisin mallinnuksin. Yhdessä nämä kaksi, moraali ja kuvittelu, antavat meille sielun silmät, jonka vertaisia muilla eläinlajeilla ei tietääksemme ole. (Hyvin samantapaisia kykyjä kyllä vaikuttaisi olevan, mutta ihmisellä on erityistä taituruutta näissä kyvyissä.) Siis: koska juuri meillä ihmisinä on erityisen hyvä kyky aavistaa ja jopa osin mallintaa (b), mihin ihmiskunta on kävelyttämässä koko maapalloa ja kaikkia sen eliöitä, meidän tulee arvioida tilannetta (a), pysähtyä ja tehdä täyskäännös.
  • Voimme vaikuttaa tulevaan ja muokata elinympäristöä(mme). Ihmisvauva oppii hyvin pian, että hänen tekonsa muovaavat hänen ympäristöään. Kissakin muokkaa makuualustansa ja muun muassa linnut rakentavat pesiä, samoin monet hyönteiset, mutta ihmisen teot ovat tässä(kin) suhteessa suurempia kuin muiden elävien olentojen. Palataan hetkeksi edelliseen kohtaan, kykyyn nähdä tulevaan. Vaikka uskoisin tai tietäisin, että sademetsässä asuva oranki ymmärtää olevansa riippuvainen elinympäristöstään ja oranki käsittäisi metsän kaatamisen tarkoittavan itsensä ja muiden orankien kuolemantuomiota, orangilla ei ole kykyä pysäyttää hakkuita. Ihmisinä kykenemme tällaisiin toimiin, sillä me voimme vaikuttaa ympäristöömme – ja myös saada muut ihmiset liittymään avuksemme.

Teksti on muokattu 14.7.2015 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay.

Pitäisikö kaikkien mennä metsään?

Vuosia sitten eräänä elokuisena aamuna selasin Instagramin kuvavirtaa odottaessani puolisoni heräämistä. Olin klikannut satunnaista aihetunnistetta ja päädyin minulle täysin tuntemattoman henkilön profiiliin. Aloin silmäillä hänen postauksiaan ja peiton alla maaten, hieman unenpöpperössä skrollasin ja skrollasin.

Olen innokkaasti kannustanut ihmistovereitani menemään metsään, ja tähän ajatukseen nojaten olen kirjoittanut muun muassa seuraavaa:

Ehkä ihminen heräisi
vapautuisikin unesta
mieli vastaisi tutulle
sydän paikalleen palaisi
Tunnistaisi kuuluvaksi
oman itsensä osaksi
järven laulun, puiden soiton – –

..ja niin edelleen. Katkelman konteksti on lyhyesti kuvattuna seuraava: Metsässä käymätön ihminen on ”korvia vailla”, osaton metsän soitosta. Jos hän vain menisi metsään, hän voisi kehoineen liittyä osaksi katkelmassa kuvattua metsän todellisuutta, jolloin ”veri koskena kävisi”.

Mutta. Kuten tekstien kanssa usein käy, tulee niitä huonoja hetkiä. Tässä iski epäilys.

Runon kertoja ei ole selvästikään käyttänyt nykypäivän sosiaalista mediaa ja vilkaissut, mitä Instagramin kuvakkeen takaa löytyy. Jos hän olisi tuon tehnyt, hän saattaisi pohtia, kannattaako todella kaikkia kannustaa menemään metsään. Kuulisiko ruskettavassa suihkussa kylpenyt, kehonsa muovaamiseen kaiken panostanut ihminen ”järven laulun”? Tuntisiko hän ”oman itsensä osaksi” havunneulaset saati hirvikärpäset, vai kaipaisiko hän takaisin sisustusliikkeeseen, rapsuttamaan varovasti rakennekynsillään Gantin tyynynpäällistä?

Tiedän, että profiili ei ole sama kuin ihminen sen takana, mutta se ei ole tässä olennaista. Olennaista on se, mitä kuvavirta edustaa. En saa sitä mielestäni: profiilin itsestään, kodistaan ja ostoksistaan ottamia kuvia. Kun selasin niitä, oli aamuaurinko ikkunan takana. Minä peiton alla, kuvien imuun jääneenä. Selasin ja katsoin muovista maailmaa.

Vielä vuosien jälkeen muistan ristiriidan, joka mielessäni virisi. Monta kysymystä: Kannattaako kaikkia houkutella metsään? Jopa meluamisen ja roskaamisen uhalla? Onko pakko mennä metsään, jos inhoaa hyttysiä ja muurahaisia? Mitä metsästä voi saada itselleen sellainen ihminen, joka kammoaa koko ajatusta skutsiin menemisestä ja jolle moderni kesämökki on eräkämppä?

Kun konttaan kuusen alle, pistän takapuoleni maahan ja käsivarteni polvieni ympäri, olen pakosalla. Tiedän, että kuusi ja sen kumppanit ovat ottaneet vastaan taivaalta ja maaperästä kaikenlaisia kemikaaleja (myös niitä itseruskettavien voiteiden ja suihkeiden ainesosia). Silti puu suojaa minua. Voin piilotella havujen alla, kuin pesässä. On hieman hämärää. Maa tuoksuu. Selän voi painaa runkoa vasten, vaikka oksantynkä pistääkin terävästi lapaluiden väliin. Hengitän. Ei liene yllätys, että tahtoisin muidenkin kokevan tämän.

Mutta. Eivät kaikki halua paeta. He haluavat kuntosalille ottamaan kuvia Instagram-postauksia varten, he haluavat sisustusmessuille ja shoppaamaan, he haluavat uusia tyynynpäällisiä (minäkin aina toisinaan haluan). He nauttivat voiteiden ja pyykkipulverin hajusta (minäkin aina toisinaan), he haluavat juoda ja syödä asioita, joille ei ole vielä edes vakiintuneita suomenkielisiä nimiä.

Mutta. Pitäisikö heidänkin tulla/mennä metsään? Kenties pitäisi, sillä kaikki tuo – muovi, metalli, trendikkäät makupalat – ovat maan antimia. Aivan kirjaimellisesti ja täysin konkreettisesti ne ovat vedestä ja maasta tulleita. Kuten juuri edellisessä tekstissä kirjoitin, kaikki tulee sieltä, mitä nimitämme luonnoksi.

Kasvit, vesi, ilma ja aurinko. Niitä ilman meitä ei ole, ei ole Gantin tyynynpäällisiä. Ei mitään.

Sen vuoksi, että me olemme riiippuvaisia maasta, vedestä ja ilmasta, meidän tulee mennä metsään. Siellä voimme ymmärtää, että olemme pakotettuja suojelemaan Maata, halusimme tai emme. Siksi voin kirjoittaa, että:

– – Kunpa kuulisi jokainen
tuulet korviin kantaisivat
vieraat viestit kuusikoista
oudot äänet kallioilta
kumma laulu kantautuisi
sanat ei kotoista kieltä

Teksti on muokattu 15.9.2015 aiemmassa blogissani julkaisemastani kirjoituksesta. Kuvalähde: Pixabay. Tekstiä on inspiroinut Minna Pyykön ohjelmasarjassa kuultu Jenni Haukion haastattelu.

Katkeamaton side

”Hapertunut luontosuhde.” Kuinka usein luemmekaan uutisjuttuja ja muita tekstejä, joissa kauhistellaan ”katkennutta yhteyttä luontoon”.

Ymmärrän huolen. Jos menetämme kosketuksemme maahan, unohdamme, mistä ruokamme tulee ja miten hengitysilmamme happi on syntynyt. Maasta kaivamme kännyköidemme metallit ja sementtimme kalkkikiven.

Toisaalta lausumaa voi moittia. Suhteemme luontoon on elimellinen. Emme voi irrottautua luonnosta, sillä ihmislajina olemme jo sinällään osa luontoa. Animalia-mediassa julkaistussa artikkelissa kirjoitan aiheesta lisää.

YouTubessa on vastikään julkaistu upea pienoisdokumentti Puunhalaaja. Dokumentin ovat toteuttaneet Marjukka Lehtomäki ja Lauri Sunimento. Dokumentti esittelee aktivisti Juni Sinkkosen ajatuksia. Juni juttelee dokumentin mittaan paljon viisaita ajatuksia, ja hän pohtii erityisesti ihmisen roolia maapallon asukkaana. Myös Juni muistuttaa, että emme voi kytkeytyä irti luonnosta. Suosittelen dokumenttia lämpimästi!

Kuvalähde: Pixabay.